Aurinko paistaa helotti aamulla tupaan — suoraan pikku Annan silmiin.
Pi — pi — pi kuului hänen kainalostaan ja pari pientä jalkaa räpisteli nukkuvan tytön rintaa.
Silloin Anna kavahti istumaan ja katseli unenpöperössä ympärilleen. Mikä se oli? Tuvassa ei ollut ketään — ja joku tokitti ja puri häntä sängyssä.
Mutta kuultuaan nahkasen alta äänen: pi — pi — pi — selvisi hänelle asia heti. Hän haki turkin alta ja sai käteensä pehmeän, lämpöisen ja elävän pikku palleron. Hän huudahti ilosta: Ai, elävä pikku tipo — ihan elävä ja minun omani.
Millä ilolla hän nyt odotti muoria ja poikia kotiin! He varmaan tulisivat hämmästymään! Mutta lakaistessaan tuvan lattiaa ja tarkasti pitäessään silmällä pikku tipoa, joka nokitti vettä pikku nokallaan, lensi hänen päähänsä uusi ajatus. Mitäpä jos hän koettaisi! Hän pysähtyi luuta kädessä. Uskaltaisiko hän…?
Ah — eihän hänen sopinut ajatella itseään! Olihan hän rukoillut Jumalaa auttamaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi päättäväisyyden ilme. Hän lopetti lakaisemisen, otti pikku tipon, asetti sen varovasti pieneen koriin heinien sisään ja ripotti leivänmuruja eteen. Sitte hän sitoi liinan korin kanneksi ja puki itsensä pyhäpukuunsa. Ja muutamien minuttien kuluttua oli Anna matkalla kaupunkiin. Hän oli päättänyt myydä kananpoikasen, että saisi antaa Matleena-muorille siitä saamansa rahat.
Aurinko paistoi kuumasti — paahtoi polttavasti. Puitten ja pensaitten lehdet riippuivat mustuneina ja puoliksi kuivuneina. Kaikki kuihtui äärettömästä kuivuudesta. Annasta tuntui vaikealta kengittää, sillä tomu kohosi maantiellä ilmaan pienimmästäkin ilman liikahduksesta. Mutta tätä ei Anna ehtinyt ajattelemaan, sillä hän oli päättänyt panna viimeiset voimansa voidaksensa olla Matleena-muorille hyödyksi.
Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja paahtoi yhä kuumemmin. Yht'äkkiä tunsi tyttö huimaavan päätänsä. Hän istautui horjuen tien viereen kori sylissä.
Mutta hänen täytyi eteenpäin…! Kaukana, harjun petäjikön luona kulki iloinen seurue. Sieltä kuului puhelua ja naurua. Äkkiä alkoi metsän puut, kivet ja itse aurinko sekaisin pyöriä Annan silmissä, ja kohta koko maailma musteni. Hänen päätään pisteli kuin neuloilla, ja pian meni hän tainnuksiin.
Iloisen seurueen nauru taukosi äkkiä, kun se tien vierestä löysi tajuttoman tyttösen, jolla oli pieni kori kädessä. Eräs nuori mies kumartui kiireesti tyttöä tutkiakseen ja antoi pikaisia määräyksiään seuran muille jäsenille. Tuon nuoren miehen vanha, hopeahiuksinen äiti vilvoitteli tytön otsaa.