Alakuloisena hiipivät pojat kotiinsa, ja kun he jonkun ajan perästä uudelleen kokoontuivat kiekonlyöntiin;, olivat he hieman kohteliaampia sivukulkijoille.
* * * * *
Vähänvirran alapuolella oli jo kaksiöistä jäätä, ja sinne kokoontui koko poikajoukko. Useilla, jotka olivat kesällä ansainneet rahaa, oli oikeat "amerikkalaiset" luistimet. Mutta Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska olivat olleet jouten koko kesän ja sentähden täytyi heidän tyytyä vanhoihin rämiin. Tämän puutteensa koettivat he korvata uhkarohkeudella, joka oli osottavinaan miehuutta. Yhä keskemmälle he pyrkivät ja uskalsipa Saska viimein ottaa ankaran vauhdin ja laskoa yli koko suvannon. Jää kyllä ritisi ja voihki, mutta toisella rannalla koukerteli jo Saska.
Tämäkös kiihotti Roopertin kunnianhimoa. Yhtäkkiä otti hän tulisen vauhdin ja aikoi lennättää yli. Mutta hän oli painavampi kuin Saska, ja sentähden ulvahti jää surkeasti ja särkyi. Siellä, keskellä syvää jokea, huusi Roopertti, mutta kukaan tovereista ei kyennyt häntä pelastamaan.
Hän oli jo aivan uppoamaisillaan, kunnes rantaan juoksi mies lakittomin päin ja hapset hajallaan. Se oli Hupsu-Elias. Tuossa tuokiossa käsitti hän, mitä muut eivät kyenneet, sieppasi seipään aidasta ja kiidätti sitä onnettomuuspaikalle. Ihan viime tingassa sai hän työnnetyksi sen hukkuvalle, joka siihen epätoivon voimalla taittui. Yhdellä nykäyksellä oli hän kestävällä jäällä.
Väkeä oli kerääntynyt rannalle, muiden muassa Roopertin äitikin. Säikähtyneenä, mutta iloissaan, vei hän kotiin kalpean ja värisevän poikansa ja vähitellen hajautui muukin väkijoukko. Minne Hupsu-Elias joutui, sitä ei kukaan ollut huomannut.
Pitkä-Roopertti sai ankaran keuhkokuumeen, joka seurasi vilustumista. Yöt, päivät valvoi äiti hänen vuoteensa ääressä, ja kaikki näytti jo menetetyltä. — Mutta kun ensimäinen kevätaurinko alkoi paistaa, kääntyi tauti, ja ensimäiset tervehtymisen merkit näkyivät Roopertin poskilla. Vähitellen palasivat voimatkin, mutta vallattomuus ja hilpeyskin olivat poissa.
Hupsu-Elias oli Roopertin sairastaessa muuttanut toiseen elämään; mutta hänen haudallaan kasvoi kesällä kukkia, joita ihmiset ihmettelivät. Ne olivat vilpittömän ja hiljaisen kiitollisuuden kukat — ja Roopertti hoiteli niitä.
Laurin joulu-unelma.
Pikku Lauri oli ollut ensi kertaa jouluna kirkossa. Voi kuinka hauskaa siellä oli juhlapukuisen kansan keskellä vieressä oman isän ja äidin! Lukemattomat joulukynttilät loivat kirkasta valoaan yli korkeakattoisen temppelin, ja kruunut kimaltelivat kirkkaina niiden loisteessa. Kaikki ihastutti Lauria niin, että hän mielellään olisi taputtanut pieniä kätösiään, elleivät kaikki ihmiset olisi näyttäneet niin vakavilta. Äiti kehotti kuuntelemaan papin kaunista puhetta Jesuslapsesta, joka syntyi kunnian kuninkaaksi Betlehemin seimessä. Mutta vielä juhlallisempaa oli Laurin mielestä urkujen soitto ja seurakunnan täysiääninen veisuu, jota hän lapsenäänellään koetti hiljaa säestää.