Huimaa kyytiä hurisi kohta kiekko, ja korkealle kohosi tomu kuivalta maantieltä. Kaikki olisi käynyt hyvin, elleivät Nikkarin Saska ja Pitkä-Roopertti olisi sattuneet eri puolille. Heidän välilleen pyrki tuontuostakin kina puhkeamaan. — Roopertti oli heittänyt kiekon, mutta kun se kulki huonosti, sanoi hän sen "lipsahtaneen" ja vaati uutta heittoa.
— Et saa, huusi Saska ja aikoi siepata kiekon.
Mutta silloin hyökkäsi Roopertti paikalle, ja tappelu oli valmis. Mutta joku huusi: — Hupsu-Elias! Kaikki kääntyivät katsomaan ja tappelukin unohtui. — Tien käänteessä tuli todellakin Hupsu-Elias puukenkineen ja pattisauvoineen. Tuossa tuokiossa oli koko poikalauma ukko-paran ympärillä. Pehmeällä, hiukan värisevällä äänellään saneli hän taasen tavallista mielilausettaan: — "Sallikaat lasten tulla" j.n.e.
Poikiin tarttui pilanteon halu ja sentähden huusivat he mikä mitäkin.
— Saarnaa meille Paapelintornista!
— Ei; — minä tahdon Eliaan taivaaseen astumisesta! — Mitä vielä! — Pikkuinen puhe häävaatteista ei tekisi pahaa, pilkkasi Pitkä-Roopertti ja kiskoi ukkoa takaperin takin liepeistä. Nukkanen nuttu ratkeili ja paikat irtaantuivat. Mutta hän kiskoi yhä ja huusi; Saarnaatko häävaatteista, vai…
— Kyllä minä saarnaan teille neljännestä käskystä, kuului vakava ääni heidän takanaan, ja kun pojat kääntyivät, näkivät he edessään pitäjän kappalaisen, joka palasi peltoaan katsomasta.
Ankarasti hän nuhteli heitä ja puheli Jeesuksesta, joka oli kaikissa vanhemmilleen kuuliainen ja rakasti kaikkia ihmisiä samalla rakkaudella.
Poikia alkoi ensin hieman hävettää, ja mieli olisi tehnyt metsään livistämään, jos vain olisi ollut uskallusta. Vähitellen alkoivat mielet sulaa ja hiljainen katumus rupesi kytemään itsekunkin rinnassa.
Pastori kohensi ukon nuttua ja antoi hänelle sauvan, jonka joku ilkimys oli heittänyt tien ojaan. Luoden surullisen silmäyksen poikiin läksi hän taluttamaan siunailevaa Eliasta.