Matleena-muori tunsi kummallista kaihoa, vaikka olikin iloinen siitä, että tyttö joutui hyvään hoitoon. Hän seurasi heti lääkäriä harjulle, jossa seurue Annaa parhaansa mukaan hoiteli.
— Äiti — kuiskasi pikku tyttö kalpeana ja väsyneenä, vaikka ilosta loistavin silmin — nyt sinä tulet iloiseksi, äiti. Hyvä, vanha rouva on luvannut ostaa kananpoikasen. Eikö ollut ihmeellistä, että minä löysin sen kananpesän? Ja te saatte joka pennin, äiti, ja poikain pitää saada runsaasti ruokaa. Äiti! — eikö sinunkin mielestäsi Jumala ole ollut meille hyvä?
Matleenan luja tahto murtui. Liikutuksesta nyyhkyttäen kumartui hän tytön yli ja hyväili tämän tukkaa ja sanoi:
— Sinä et saa kuolla, sinä et saa minua jättää! Sitä surua en jaksaisi kestää.
Annan kasvot loistivat tyytyväisyydestä ja ilosta. Loistavin silmin katseli hän pilviin ikäänkuin jotain hakien.
Hänen ainoa huolensa oli siitä kuinka hän osaisi kyllin kiittää tästä onnellisesta hetkestä.
Hupsu-Elias.
Oli lämmin kesäinen ilta. Kylän pojat loikoilivat tapansa mukaan Vasikkahaan katajikossa. Mutta ikävältä alkoi sekin ammatti ajanpitkään tuntua, vaikka Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska koettivat tuontuostakin saada naurua aikaan jos jonkinlaisilla kujeilla.
— Mitäs sanoisitte kiekon lyönnistä; sitähän ei ole lyöty tänä kesänä? lausui yksi joukosta.
— Kiekolle, kiekolle! huusivat kaikki ja hyökkäsivät maantielle.