Oikeudenmukaisella harmilla nämät sanat sanottuansa, rouva kierähti kamariin temmasten oven jälkeensä kiinni aika jysähdyksellä.
Siellä sisällä lapset järjestelivät makeisia ja koreuksia kuusta varten, jota suurimmalla malttamattomuudella odotettiin.
Kello 4 iltapäivällä "Risu-Ville" aika vauhdilla samosi perämies Anderssonin talolta metsää kohti. Hän oli hyvällä tuulella. Eikä ihmekään! Olihan hänellä ollut oikea onnenpäivä. Havut ja huiskut oli hän heti kaupunkiin saavuttuaan saanut myydyksi. Sitä paitsi olivat jotkut hänen alituisista ostajistaan antaneet hänelle yhtä ja toista äidille ja pikkusiskoille jouluksi kotiin vietäväksi. Viimeksi vielä tämä kuusi. Hän aprikoi paljonko rouva siitä antaisi, 15 tahi 20, ehkäpä 25:kin penniä. Isävainaja oli viime jouluna saanut 75:kin penniä kappaleelta. Mutta ne olivatkin kai isoja ne isän kuuset.
Mutta ei. Täytyi kerta koettaa hatun päälakea. Siellä päällyksen ja rikkinäisen vuorin välissä, huolellisesti paperipalaseen kiedottuna olivat hänen tänä päivänä ansaitut rahansa. Niitä oli 85 penniä. Ne olivat äidin. Kuusesta saadut rahat ovat hänen. Niillä hän ostaa äidille jotakin mieleistä, oikein joululahjan.
Hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Lumi loisti niin hohtavana ja hopeanvalkoisena siloista reenjäljistä.
Siinä täytyi ottaa luikuja. Mutta se kävi hullusti. Hän kaatui, tuiskahti selälleen sileälle tielle.
Ylös taas ja reippaasti eteenpäin. Ei ollut juuri pakkanen, mutta otti kuitenkin sormenkärkiin. Kiusallista, että kintaat olivat jääneet vaatemytyn päälle rouva Anderssonin keittiöön. Suurta hyötyä niistä ei juuri olisi ollut, sillä niissä oli sangon monta läpeä. Äiti ei ollut ehtinyt parsia niitä joulun edellä, vaan luvannut sen tehdä vasta joulun välipäivinä. — Mutta ehkä nyt jo olisi aika astua metsään. Näkyihän tuolla kuusia.
Ville hyppäsi lumella peitetyn ojan ylitse ja vajosi niin syvälle lumeen, että tuskin päänuppua erotti. Olihan hän kuitenkin metsässä; nyt vain kahlaten kauemmaksi. Seisoihan siellä kuusia pitkissä riveissä oikealla ja vasemmalla. Kaikki näyttivät niin vakavilta ja humisivat niin juhlallisesti juuri kuin joulua jo viettäisivät. Mutta ne ovat suuria. Missä olisi pienempiä? — Ei niitä näy edes merkiksikään. Huh! — kuinka vaikeaa kahlata näin syvässä. Joka askeleelta luistivat Villen risaset housut ylös, väliin polvien ylitse, jota vastoin sukansäärykset pyrkivät nilkkaan.
Jospa hän olisi kotona aavistanut tänä päivänä metsämatkan tekevänsä, niin olisi hän ottanut isävainajan pitkävartiset saappaat. Hän astui kuitenkin rivakasti eteenpäin, vaikka lumi yhä nousi vyötäisiin saakka. Välistä täytyi kumminkin levätä, vetää sukat ylös ja lahkeet alas sekä lämmittää hyppysiä pistämällä ne hetkeksi suuhun ja poveen.
Polviakin oli hierottava. Jos äidin joululahja ei olisi ollut mielessä, niin ehkäpä Ville raukka olisi palannut ilman kuusta, sillä tämä alkoi jo tuntua hankalalta.