— Hyvä Haltia, rakas Haltia, enkö voisi saada jo tänä jouluna, jos oikein varmasti parannan itseni?
— En luule. Haltiain kuningas ei ole sanonut mitään siitä, että voisi antaa etukäteen. Mutta… mutta… voisinhan koettaa yhden kerran omalla vastuullani. Lupaatko varmasti lukea aina läksysi hyvin ensi jouluun saakka?
— Sen lupaan! Mutta… mutta (Matti raapi korvallistaan)… eiköhän olisi parempi panna joku varma määrä kertoja, se olisi selvempää?
Haltia naurahti.
— Hm, sinä alat tinkiä? Annappa kun tuumailen hiukan. — No, käyhän sekin päinsä; parempi jotain, kuin ei mitään. Minä annan sinulle tämän komean hevosen. Se on vaaleanvoitikko väriltään, niinkuin näet, ja sillä on muutamia täpliä pitkin ruumista, niin että se on oikeastaan papumus.
— Niin on, sanoi Matti.
— No niin, sinä luet tästä ensimäisestä täplästä yhden kerran läksysi. Eihän teillä kovin pitkiä läksyjä ole?
— Ei, ei! huusi Laiska-Matti: Ja minä luenkin nopeasti, koko Isämeidänkin yhdellä hengenvedolla!
— Niin, tästä ensimäisestä täplästä sinä luet yhden kerran, toisesta kaksi kertaa, kolmannesta neljä, ja niin aina kaksinkertaisesti jokaisesta seuraavasta täplästä. Onko se mielestäsi paljo?
— Ei, ei; se on hyvä kauppa se! Kättä päälle!