— Älä pane sydämellesi rouvan sanoja, lausui hän. Ei rouva niin pahaa tarkota, on vain ehkä liian vaativa. — Minä olen pannut hiukan äidillesi kahvia ja sokeria. Ne ovat omiani, vierasten varalta hankittuja. Niin pian kuin saat maksun kuusesta, niin riennä kotiin. Äitisi tulee levottomaksi, jos viivyt liian myöhään.
Rouva tuli nyt ulos ja arveli, ettei Villen risu olisi 10 pennin arvoinenkaan, mutta koska oli joulu, antoi sentähden 25 penniä.
Ville kiitti ja oli tyytyväinen. Olihan hän kuitenkin tuosta risusta saanut enemmän kuin voi toivoakaan.
Rantakadun varrella Ville teki pienet ostoksensa. Omilla rahoillaan, joita oli toista markkaa, hän osti äidille lasisen sokerirasian ja pikkusiskoilleen kumpaisellekin helminauhan. Saipa loppurahoilla vielä vähän makeisiakin.
Ja nyt sitten yhtä päätä kotiin. Alasmäissä Ville istui kelkkaan ja laski mäkeä alas että suhisi, muuten riensi hän juoksujalkaa.
Kas — jopa näkyi valkea liedeltä. Se loisti niin viehättävän lämpimästi häntä vastaan. Kaikki istuivat jo valmiina ja odottivat vain häntä. Kohta oli äiti, hänen oma lemmitty äitinsä, sulkeva hänet tuntehikasta rintaansa vastaan, ja silloin — silloin vasta hän sai tuntea oikean lämmön. Sitte oli äiti heille kertova Jeesus lapsesta Betlehemin seimessä, ja sitte saivat he äidin keralla laulaa suloisia lauluja.
Oi kuinka hän sentään oli onnellinen!
Hän pysähtyi ja hengähti. Tunne puhtaimmasta onnesta valtasi hänet. Ajattelematta hän laski kontistuneet kätensä ristiin loi silmänsä aavaa tähtikirkasta taivasta kohti ja kiitti hartaimmasti sitä suurta hyvää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka hänelle oli suonut niin herttaisen lämpimän kodin.
Teini.
Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti pitkäkoipinen teini pimeitä kujasia myöten aamukylmässä kouluun. Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, vaan ei se tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, — viimeisen leipäpalansa oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa, vaan se oli ollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa… kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.