Kirves Aatulla kädessä, joulupuita pilkkoavi; siinä pikkuset pinolta, sylen täyden sieppoavat, sitten tuiskuna tupahan, puhurina pirttisehen. Siellä syytävät sylyksen alle kiukahan kamaran, jotta permanto parahti, laudan liitos liikahteli.
Äiti pannua pesevi kattiloita kirkastavi: "So, so", sormella varotti, "pukki pelkoa pitävi, jos on veljet vallattomat taikka suulahat sisaret. Menkääpä mäelle tästä joulukuusen katsontahan, hakuhun havun halutun".
Silloin pikkuset pihalle, kasvavaiset kartanolle; pienet reutoiksen rekehen, suuret aisoihin asettui. Mielin kiitävät mäelle, kuusikkohon kiirehtivät; sieltä näppäävät närehen, joulutunnuksi tupahan. Kohta kuuluvat kujalla, tanhualla touhuavat, saattelevat saalihinsa lieden lämpimän lähelle. Kuusi kuurasta sulavi, huurtehesta hälvenevi, Aatu jalkahan asetti, keskelle tutun tupasen pirtin pienen permannolle. Lapset piirihin paneikse, siinä kuusen kunniaksi, keijuisina karkeloivat. Kävyt kuusessa koruina, kylmän helmet kynttilöinä, joulutuntu on tuvassa, pyhänpito pirttisessä.
Kuka ulkona kolisi, kynnyksellä kompasteli, tarttui taidotta ripahan? Pienet piirinsä pysähti, äidin taakse turvautuivat, silmät siirtyivät ovehen aavistellen, arkaellen.
Pukki työnnäikse tupahan tuohikonttinsa keralla; siitä lahjoja lateli, kelle lakin, kelle liinan, kelle kintahat koreat, kelle sukat sorjavarret, sitten pirtistä pakeni tanhualle tähtiyöhön.
Siitäkös mikä meteli, riemu suuri riehahtihe! Kilvan kiittivät emoa, kättelivät kaitsijaansa. "Mutta missä on isämme?" marjahuulet huutelevat. Äiti pilkisti pihalle; "Taisi tallihin Pokulle: viedä viljat syötäväksi, mutta tuossa jo tulevi!"
Isän tultua tupahan lapset leikkiä pitävät, mieli reipas rinnan täytti, sulotuntehet sydämen; puna poskilla rusotti, silmät säihki tähtösinä, kätöstä käsi hyväili, jalka polki permantoa. Isä kasvoilla kajastus sisimmästä sielustansa mielin katsovi kisoa, hymyellen hyppelöä… Äiti ääressä patasen, jossa puuronen porisi, hilskettä pikku pulujen, kisaa lapsikultiensa kaunokatsein seuroavi hymy hertas huulillansa — kyynel silmähän kihahti. Mitä miettivi emonen, aattelevi armas äiti? — — Tätä tuumivi emonen äiti armas aattelevi;
"Tokko puhtaana puluni, kullan murut kirkkahana sydämensä säilyttävät mailla maailman pahoilla, teillä tuntemattomilla; vieläkö ilo viaton, lapsiajan riemu runsas heillä silloinkin hupina, laulu yhtä laadullisna!"
Pienet viimein jo väsyvät, pikku ressut raukenevat, pöytä katsehet keräsi, puurokuppi puolellensa. Aatu raamatun avasi, siitä pienille pakisi Betlehemin pilttisestä, Luojan lapsesta hyvästä, pienten yli-ystävästä, joka ihmisten iloksi syntyi, seimessä lepäsi, heille taivahan takasi, Isän armon ansioitti… Sitten virren veisasivat… Ääni hertasna helisi, joulurauha rinnan täytti, pyhä puhtaus sydämen.
Äiti syömähän sijotti, pikku ressut puuroansa, siinäkös kävi kalina, herkin heiluivat lusikat punahuulien hyväksi, vahingoksi valkopuuron…