"Minua onnetonta, nyt olen tappanut toisen veljeni", vaikeroi Kölliskö kokonaan murtuneena.
Mutta vielä kerran tyynnytti hän jättiläistahdollaan nyt kokonaan murtuneen sydämensä. Vielä kerran käski hän entisellä ryhdillään:
"Kantakaa Simo häkkinsä päälle, tuokaa kirves perältä ja lyökää sillä poikki nuo köydet, jotka sitovat Raudikon häkin sen rekeen, jotta saadaan siitä tyhjä reki. Jääköön häkki heinineen parempaa aikaa odottamaan. Ja sinä, Kyösti, otat Raudikon ja ajat tohtori R:n luo, hän on minun vanha tuttuni, sanot minulta terveisiä, selität asian ja tuot hänen omalla kuomillaan meille. Ja joudu!" silmänräpäyksessä tulivat hänen määräyksensä täytetyksi. Miehet huilasivat kotia kohden ja minä tohtori R:n luo.
* * * * *
Kolme vuotta on kulunut edellä kerrotusta päivästä. Runsaasti kolme vuotta. Se on niinkuin pisara meressä verrattuna ijankaikkisuuteen, mutta lyhyessä ihmiselämässä merkitsee kolmeki vuotta paljon. Ajan kiertelevät aallot ovat viskanneet minunki useoita penikulmia kodistani. Suvetar on levittänyt viheriän vaippansa yli armaan Pohjolamme, se on täplittänyt maan tuhatvärisillä, vasta puhjenneilla kukkasilla ja levittänyt virkistävät hengähdyksensä kaikkialle. Se on vapauttanut talven siteistä Oulujoen mahtavat aallot, jotka nyt vallattomasti tanssien kiiruhtavat syleilemään, suutelemaan rannan kukkaisia. Pohjolan kesäinen aurinko alkaa jo kallistua lännelle, puiden lehdet suhisevat nuoruuden tuoreutta ja koko Muhoksen kirkon kylän mahtava luonto lausuu Pohjolan suloutta.
On kesäinen sunnuntai-ilta, jolloin maanmieski saa hetken hengähtää ankarasta työstään. Ikäänkuin itsestään johtuu mieleeni kuvia menneiltä ajoilta. — Mitähän siellä kotona nyt puuhataan? — Kuinka paljo sentään ovat nuo olot kodissa muutamien vuosien kuluessa muuttuneet. — —
Kun tuon onnettoman heinäretken perästä saavuin tohtori R:n kanssa kotia, oli Kölliskö menettänyt kerrassaan entisen ryhtinsä. Aivan hajamielisenä otti hän tohtoria vastaan ja johti hänet saliin, jossa tohtori riisui päällysvaatteensa. Sen perästä meni hän kohta sairaan tilaa tutkimaan. Simo makasi unennäön kaltaisessa tilassa. Huolellisen tarkastuksen perästä ilmoitti tohtori loukkaantumisen ei olevan hengen vaarallisen. Simo oli vaan saanut heikonlaisen tärähdyksen päähänsä, josta hän kyllä pian tointuisi. Mutta sen sijaan oli reisiluu taittunut, käsivarsiluun pää tunkeutunut kyynärluun ja värttinäluun väliin sekä rikkonut värttinäluuta, joiden vammain tähden sairas saisi maata useoita viikkoja. Nämät rauhoittavat tiedot annettuaan, ryhtyi tohtori särkyneiden luiden sitomiseen, jonka tehtyään hän tarkoin määräsi miten sairasta olisi hoidettava ja lähti sotiansa.
Mutta Kölliskö parka, häntä eivät nuo rauhoittavat tiedot näyttäneet paljon huvittavan. Hänen sydämensä oli kokonaan murtunut. Kun nuoruutensa rakkautta oli hänen täytynyt uhrata oman vitkastelemisensa ja valvattinsa vanhempain tyhmyyden tähden, oli hän vakavasti päättänyt erota maailmasta ja elää rehellisenä, vakavana ja kunniallisena vanhanapoikana, hoitaa suurellaista taloutta ja elämänsä lopulla antaa osansa siitä yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
Mitä hän kerran oli päättänyt, sen hän myöski tahtoi toteuttaa ja kukapa voisikaan häntä siitä estää. Saisihan sitten kuolla hyvällä omallatunnolla, kuten kelpo kristitty ainakin, eikä kenelläkään olisi muuta kuin hyvää hänestä sanottavaa. Näin sydämessään tuumien otti hän elämänsä onnen omiin käsiinsä ja päätti sitä johtaa jättiläistahdollaan.
Helposti johtiki hän tekonsa tavalla, ettei kukaan voinut niitä muuta kuin kunnioittaa. Mutta tuota pahanilkistä sydäntä, sitä ei ole niinkään helppo kurissa pitää, sen sai Kölliskö parkaki aikanaan huomata. Eräs taipumus, jonka hän aluksi oli pitänyt vaan aivan viattomana, versoi hänen sydämessään pian suureksi jättiläispuuksi, ja se oli tuo luihin ja ytimiin tunkeutuva pilkallisuus. Vasta silloin kun tämä taipumus oli uhrikseen vaatinut hänen oman veljensä, vasta silloin huomasi Kölliskö itseki sen turmiollisuuden.