"Mitäpäs sille", arveli hän, "jos loiskasvi on peltoon tunkeutunut, on se sieltä juurineen pois reväistävä". — Ja sen hän tekikin. — Mutta sen jättämät jäljet vaikuttivat sydämessä sairautta, raskasmielisyyttä ja ennenkuin hän oli ennättänyt huomatakaan, kasvoi entisen sijalle entistään turmiollisempi loiskasvi ja se oli suvaitsemattomuus ja ärtyisyys. Tämä oli jo muutamassa päivässä vaatinut entistä useampia uhria. Kotirauha, veljesrakkaus, hyvä nimi ja maine, ne olivat jo ainaki hetkeksi menneet ja kuka tietää miten edelleen käy.
Sitä paitsi makaa tuossa toinen veli pahoin muserrettuna. — Ja mitä on niiden sijaan saatu? — Menetetty luottamus, häpeä, katumus ja murhe. — "Jospahan saisin vielä vuodenkaan takaisin entisestä elämästäni, niin olisi toki molemmat veljeni terveinä ja raittiina ja oma nimeni tahraantumatonna. Mutta nyt — — — nämä katkerat muistot viiltävät sydäntäni. Minua onnetonta! En voi enään toiseksi muuttaa sitä, mikä tapahtunut on. Haa — — — jospa kuolema pelastaisi kärsimiseni! — Mutta mihin sitte? Kadotus ja helvetti suurentelevat vaan kitaansa. — Mitä on tämä kärsimys? — Kadotuksen esimakua vaan! — Mitä tämä tuli täällä rinnassani? — Helvetin liekkiä ainoastaan! — Kuolemalta en huojennusta toivo, elämä ei minulle paljon maksa! — Kaikkialla on mustaa ja kolkkoa! Mikon haamuja on joka paikka täynnä, ne huutavat kostoa — hirmuista kostoa!" — — —
Simoki tointui hiljalleen. Muutamien viikkojen kuluttua oli hänen särkyneet luunsa paranneet siihen määrään, että hän kepin avulla ja särkynyt käsi hihnalla kaulaan ripustettuna saattoi ruveta huoneella liikkumaan. Mutta elämänsä onnen — nuoruutensa lemmen — oli hänki kadottanut.
Kun hän ensi kerran eräänä iltana tuli isän ja äidin kamariin tavalliseen perheneuvotteluun, olivat siellä muut perheen jäsenet jo kappaleen aikaa olleet, paitsi Köllisköä, joka ei tähän aikaan näyttänyt piittaavan talon toimista mitään. Isä ilmoitti hänelle lyhyesti mitä hän nuorimpain poikainsa kanssa oli päättänyt huomisenpäivän tehtävistä. Siihen ei Simolla ollut mitään muistuttamista.
"Olisi minulla, rakkaat vanhempani, teille yksi asia ilmoitettava", sanoi Aaro ujosti.
Pitkällinen äänettömyys syntyi. Simon kasvot vaalenivat.
"Ethän naimaan puuhaa?" sanoi tuokion perästä isä.
"Niin — jos siihen suostuttaisiin", vastasi Aaro arasti.
"Ja morsiamesi sitte kuka on hän?" kysyi isä.
Aaro ei vastannut kauvaan aikaan. Kaikkein silmät kääntyivät odottaen häneen, paitsi Simon, joka kalman kalpeana tuijotti maata vasten. — "Olemme Toisten Marin kanssa jo muutaman vuoden rakastaneet toisiamme, ilmoitimme sen eilen Marin kotona ja saimme siunauksen", sanoi vihdoin Aaro, "ja pyytäisimme nyt vaan teidän suostumustanne".