"Onhan Mari hyväsydäminen, siveä ja toimellinen tyttö", sanoi vihdoin äiti, kun isä ei virkannut mitään, "olen aina toivonut häntä miniäkseni ja semmoista jo todella tarvitsenkin, sillä voimiani on jo vanhuus siihen määrään heikontanut, etten enään jaksa kunnolla hoitaa näin suurta taloutta, vaan mitä sinä arvelet, isä".
"Kyllä kai tässä talossa työtä ja ruokaa on, kun vaan nuoret keskenään sopivat, eihän Marilla tosin rikkautta ole, vaan sitähän tuota valitettiin sinustaki, mutta olemmehan sentään pärjänneet", arveli isä verkallisesti.
"Mutta minä en suostu asumaan samassa talossa Aaron ja Marin kanssa", sanoi kotvasen äännettömyyden perästä Simo koleasti.
Kaikki katsoivat Simoon ja sitten vuorottain toisiinsa. Kaikki näyttivät ymmärtäneen hänen suonenvedontapaisesti liikkuvista kasvoistaan, mitä Simon sydämessä liikkui. Kukaan ei siis pyytänyt mitään selitystä hänen päätökseensä.
"No siinä tapauksessa täytyy Aaron ja Marin naiminen lykätä vähän tuonnemmaksi", arveli pitkän äänettömyyden perästä isä.
Tähän se asia jäi tällä kertaa. — — —
* * * * *
Tuo aika vuosina 1865, 1866 ja 1867, joilta tämä kertomus on, oli kamalin aika, mitä tämä miespolvi on kokenut näillä raukoilla rajoilla. Pitkät talvet, myöhästyneet ja kylmät kesät ja aikaiset syyshallat tuottivat paikkakunnalle mitä suurinta kurjuutta. "Kova kaikkiin koskee", sanoo suomalainen sananlasku ja tällöin se toteentui, jos koskaan. Ihmiset alkoivat erottaa huonojen vuosien tähden palvelioita palveluksistaan. Näiden taasen työn puutteessa täytyi seoittaa leipään olkia ja pettua. Mutta sekään ei pitkälle auttanut.
Pian joutui perhe perheen perästä vaivaishoidon hartioille, joka niitä alkoi järjestää "komppaniioihin", noin pari kolme kymmentä yhteen joukkoon, mitkä sitten kiersivät ympäri kinkeriä, tahi asettaa niin sanottuihin "meijereihin", missä neljä viisi kymmentä henkeä asui yhdessä neli- tahi viisisylisessä pirtissä. Kaikkea sitä kurjuutta, mikä näissä syntyi, ei nyt ole paikka ruveta kertomaan, koska se ei kuulu aineesemme.
Pian täytyi talollisten itsensäki ruveta syömään olkia ja pettua. Ainoastaan varakkaimmat talot, kuten meidänki talo, söi enään "selvää" leipää. Mutta köyhemmissä taloissa ei vuoden niukka anti riittänyt edes välttämättömimpiinkään tarpeisin. Verot ja ulosteot sekä velkojen korot alkoivat yhdeltä ja toiselta jäädä maksamatta ja kun tätä pitkittyi vuodesta vuoteen, niin tuli kruunu yhä kiinteämmäksi saatavistaan, velkojat aina vaativammiksi ja kauppamiehet tyytymättömämmiksi, josta taasen seurasi vararikko toisensa perästä.