"Ja minä annan yhden tynnyrin ohran siemeniä", sanoi kolmas; "voimmehan nyt vähän kuki uhrata, kun olemme saaneet niin edullisen kaupan Leppiniemen maalle".
Näytti melkein siltä, kuin tuo entisen Leppiniemen auttavaisuus olisi tarttunut kaikkiin hänen velkojiinsa, sillä jokainen tahtoi jotain hänelle antaa, ja pian oli Leppiniemellä maanpäällistä kaikesta lajista, jolla hän voi Haikolassa uutta elämää alkaa.
"Miehissä mies autetaan, mutta miehissä se myös sorretaan", arveli uusi Haikolan omistaja, "sitä ohjetta olen aina seurannut, mutta en koskaan ole osannut aavistaa, että itse saisin sen noin elävästi kokea".
Mutta tuskin kukaan oli onnellisemman näköinen, kuin Leppiniemen yhdeksäntoistavuotias Saara, joka niin ihmeen viehättävästi osasi hymyillä vieraille kahvia tarjotessaan.
"No eihän toki kahvi niin pahalle uudessa kodissasi maistune", sanoi hän, luoden suuret lemmelliset sinisilmänsä Simoon ja kumartaen pitkän hoikan vartalonsa hänen puoleensa, "voithan nyt sentään toisenki kupin juoda". — Vitkastellen noudatti Simo kehoitusta.
Seuraavana kesänä tehtiin vielä kaikki työt sekä Leppiniemessä että kotona yhteisesti. Syksyllä vasta muutti Simo Leppiniemeen asumaan. Sinne annettiin hänelle 20 lehmää, 4 hevosta ja maan päällistä kaikesta lajista, mitä isä oli vallan huokealla hinnalla pakkohuutokaupoista hankkinut. Näin sai Simo täyteläisen velattoman talon sekä erinomaisen hyvetuisen maan. — Samaan aikaan toi myös Aaro nuoren miniän kotia ja minä lähdin Koivikon maanviljelyskouluun. — — —
* * * * *
Mutta puolitoimetonna virui Kölliskö sängyssään tahi istui pöytänsä edessä, seisoi akkunansa luona tahikka käveli hajamielisenä sinne tänne. Uni, ruoka ja työ eivät hänelle maistuneet. Työn johto jäi häneltä kokonaan toisiin käsiin. Kaikki asiat talossa rupesivat menemään päin mäntyä, josta syystä isä päätti minut lähettää Koivikon maanviljelyskouluun. Sanalla sanoen Kölliskö oli nyt joutunut tuohon Pyhäkosken kamalimpaan paikkaan, jossa meikäläinenkin kerran luuli "pussiih" menevänsä.
Tarina nimittäin kertoo olleen kaksi venäläistä, jotka ensikerran laskivat Pyhäkoskea alas. Toinen piti perää kunnes tultiin kosken äkkijyrkkää käännettä lähelle, missä vesi syöksyy hirvittävällä vauhdilla kalliota vasten. Mitään veden kulkuväylää ei silmä keksi, ennenkun tullaan lähelle perukkaa, joten etäämpää katsova luulee auttamattomasti jouduttavan umpiperään. Niin varmaanki näytti perää pitävälle venäläiselleki, koska hänen sanotaan kauhistuen heittäneen melan kädestään ja kumppanilleen huudahtaneen: "Pussiih mennääh!" Siihen kerrotaan hänen kumppaninsa rauhoittavasti vastanneen: "Ah vellen, eih vesi pussiih meeh!" Kumppani oli oikeassa. Ennenkun perän pitäjä oli aavistanutkaan, olivat jo kosken kuohut pyöräyttäneet venneen keulan toisaalle, josta aukeni selvä väylä.
Todellaki oli Kölliskö tuon perääpitävän venäläisen asennossa. Tähän asti oli hän jäntevällä kädellä itse johtanut elonsa purtta. Mutta nyt hänen täytyi kauhulla heittää mela kädestään. Sivuillaan näki hän kauheita epätoivon kivilouhoksia, ja edessään kadotuksen hirvittävän kuilun, johon hän joka silmänräpäys luuli tulevansa viskatuksi. Koko elämä oli ikäänkuin kauhistava unennäkö. Poispääsy-väylää ei näyttänyt mistään löytyvän. Mutta viimeisellä silmän räpäyksellä pyörähti pursi toiseen suuntaan ja avoin pelastuksen väylä aukeni eteen. Tapaus oli aivan satunnainen. Eräänä aamuna oli Leena Kölliskön kamaria korjatessaan löytänyt sängyn taakse pudonneen katkismuksen lehden ja laskenut sen pöydälle. Kun Kölliskö taasen tapansa mukaan hajamielisenä istui pöytänsä edessä, kiintyivät hänen silmänsä tuohon kuluneesen kirjan lehteen. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa: