"Herra, elä rankaise minua vihassas, ja elä kurita minua hirmuisuudessas! Sillä sinun nuoles ovat minuun kiinnitetyt, ja sinun kätes painaa minua. Ei ole terveys minun ruumiissani, sinun uhkauksestasi: ja ei ole rauha minun luissani, minun synteini tähden j.n.e." — "Tämähän on aivan samanlaista kuin minunkin suhteeni". —
Hämärästi alkoi hän muistaa rippikoulu-opetuksia ja erittäin papin kehoituksia saarnatuolista sunnuntaisin Jumalan sanan viljelemiseen. Hän haki äidin kamarista Raamatun — muut sitä meillä eivät koskaan käyttäneet. —
Hän alkoi lukea sieltä enemmän Daavidin Psalmia. Mitä enemmän hän niitä luki, sitä selvemmin hän huomasi sen syvän katumuksen, mikä niissä puhui, Niin merkillisen yhtäläinen oli Daavidin sydämen tila hänen kanssaan, erittäinkin oli ps. 38 ikäänkuin hänen sydämestään lähtenyt. —
Mutta pian huomasi hän myöskin sen suuren eron, mikä oli hänen toimettoman katumuksensa ja Daavidin syvän uskalluksen, luottamuksen ja turvaantumisen välillä Herraan, elävään Jumalaan.
Vasta nyt alkoi hänelle selvitä elämänsä suurin erehdys, se nimittäin, ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tunnustanut minkään korkeamman voiman tarvetta elonsa purtta johtaessa. Että hän itse oli siihen kykenemätön, sen hän oli jo kyllin kokenut, mutta että joku muu löytyisi, jonka turvissa hän vapaana kaikista vaaroista voisi kamalimpienki kohtauksien läpi päästä, sitä hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelluksi.
Mitä enemmän hän luki Jumalan sanaa, sitä enemmän hänelle selkeni se vakuutus, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan että jokainen katuisi ja palaisi pois pahoilta teiltään. Hänelle selkeni, ettei kutkaan muut voi eikä tahdo niin auttaa, kuin Jumala, joka on meidän rakas isämme poikansa Jesuksen Kristuksen tähden.
Tietämättänsä, ajattelemattansa, omaa syntisyyttänsä muistamatta heittäikse hän polvillensa ja rukoili. — Hän rukoili niin hartaasti, niin palavasti ja hänen suustansa vieri virtana sanoja. Nämä olivat murtuneen sydämen katkeroita valituksia, mitkä lähtivät hyvän katumuksen ja oman voimattomuuden, mutta myös nöyryyden sekä Jumalan rakkauden ja armon tunnosta. "Olethan sanonut, että ne uhrit, jotka sinulle kelpaavat, ovat murheellinen henki, ahdistettua ja särjettyä sydäntä et sinä, Jumala, hylkää. Voi, rakas isä, sinä, joka luonnon voimien kautta olet musertanut kivikovan sydämeni, ota nyt vastaan tämän särjetyn sydämen uhrit! — Tee minun kanssani niinkuin sinä parhaiten tiedät ja tahdot! — — Johdata sydämeni sinun ja sinun rakkaan poikasi Jesuksen Kristuksen elävään tuntemiseen. Sinun haltuusi annan kokonaan itseni, sillä itsestäni en mitään voi, paitsi ainoastaan sinua vastaan syntiä tehdä. Pyhi pois minun syntini sinun suuren laupeutesi ja sinun poikasi Jesuksen Kristuksen ansion tähden!" —
Tähän suuntaan kävi hänen rukouksensa. Se tuntui niin keventävältä, niin rauhoittavalta.
Mutta luonto vaatii myös osansa. Hän ei ollut vuosikausiin levollista yötä nukkunut. — Nyt vaipui hän syvään uneen ja nukkui melkein kokonaisen vuorokauden.
Siitä herättyään oli Kölliskö niin virkeän, niin levollisen ja iloisen näköinen. Tuo katumuksen, epätoivon ja murheen raskas taakka oli nyt kokonaan hänen sydämeltään pudonnut. Itsekään ei hän voinut oikein käsittää sitä äkkinäistä muutosta sydämensä tilassa.