"Elä kaikkia ryyppää," muistutti hän Mikkoa, joka sen perästä kohta tarttui tuopin korvaan ryypätäkseen.
"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko itsekseen ja tarjosi tuopin Leenalle, joka tarttui leiliin ja kaasi siitä piimää tuoppiin.
"Jo näkyy!" huudahti Aappo Leenalle kun tuoppi oli täyttymäisillään ja Leena heitti kohta kaatamisen.
"Parempi ruoka syömättä kuin painamatta", arveli Simo syömästä päästyään ja heittäysi vatsalleen permannolle, johon oli vuoteeksi heiniä levitetty. Muut tekivät samoin sitä myöten, kun olivat saaneet itsensä ravituiksi. Sitte seurasi ainoastaan erilaisia hengähdyksiä, vieläpä kuorsauksiaki.
Silmätkäämme hiukan ympärillemme ystävien levähtäessä. Lännessä näemme aavan meren — Pohjanlahden — idässä sakean pajuvarvikon, pohjoisessa ja etelässä sakeaa niittyä niin kauas kuin silmä kantaa. Olemme siis keskisen Pohjanmaan heinävällä rannikolla.
Tahdotko nyt, lukiani, lähemmin tutustua veljieni sekä Kaurismaan Aapon kanssa. Saanko kunnian esittää ne sinulle.
Tapani, tuo pitkä, täysijäntereinen ja pyöreämuotoinen mies tuolla aitan nurkassa on vanhin veljeni. Huomaathan hänen kasvojensa piirteistä, että hän jo aikoja sitten on heittänyt viehkeän nuoruutensa. Hän onki kymmentä vuotta vanhempi ijässä seuraavaa veljeänsä ja on siis jo lähellä neljää kymmentä. Tapani, samoin kuin muutki veljekset, on naimaton; hän on oikein todellinen vanhapoika. Koskaan ei tiedetä hänen laiminlyöneen velvollisuuksiansa, eikä kahteenkymmeneen vuoteen — niin ainaki Leena, tuo meillä ikänsä palvellut vanhapiika on minulle vakuuttanut — ole meidän väkeä nähty tuntiakaan työssä ilman hänettä. Hänen voimiensa määrää, josta hän koskaan ei salli kenenkään edes mainitakaan, ei ole koskaan nähty, koska hän aina — niin ainaki Kaurismaan Aappo on minulle sanonut — on osannut viisaudella välttää niiden näyttämisen. Kerran, noin 15 vuotta sitte, oli kumminki Aappo, jota muutoin pidetään kylän väkevimpänä miehenä, saanut hänen sylipainiin, vaan kohta, kun hän laski kätensä Aapon selän taakse ristiin, oli hän painauttanut semmoisella voimalla, jotta Aappo luuli silmänräpäyksessä selkäluunsa poikki menevän, päästi aivan tahtomattaan semmoisen hätähuudon, jotta Tapanin oli asia hellittää, ja siihen jäi se taistelu, jota sittemmin ei ole uudistettu. — Kirjojensa ääressä viettää hän kaikki lomahetkensä säännöllisesti. Monta sanaa ei kuule hänen päivän pitkään lausuvan, mutta niissä on kylläksi todistamaan hänen luihin ja ytimiin asti pistävää pilkallisuuttansa. Hänen silmäyksensä, hänen kaikki kasvonpiirteensä — todistavat päättäväisyyttä ja älyä. Mistään uudesta aatteesta ei hän ota puhuakseen ennenkuin hän on sen perin pohjin ja kaikin puolin harkinnut ja siten muodostanut käsitteensä, mistä ei hän koskaan ole luopunut, ellei järkiperäisillä syillä ole sitä vääräksi näytetty. Päätöstään, enempi kuin lupaustaankaan, ei hän milloinkaan ole rikkonut. Pyhävaatteisinsa ei hän koskaan ole pukeutunut muulloin, kuin kirkkoon mennäksensä, ei ainakaan viiteentoista vuoteen. Hän ei käy koskaan kylässä; ei edes lähimmässä naapurissakaan, enempi kuin pidoissakaan. Aina hän vaan köllistelee kotona, josta hänelle täydellä syyllä olemme antaneet tuon kauniin lisänimen — Kölliskö. Tämä nimi on vaan meidän veljesten kesken, jota vastaan kaikki muut poikkeamatta nimittävät häntä nuoreksi isännäksi, eikä syyttäkään. Isäni on tosin isäntä ja sinä hän aikoo pysyäki "niin kauvan kuin peukalo liikkuu", kuten sanansa kuuluvat; mutta Kölliskö on kumminki meidän talossa kaikkivaltias herra. Milloinkaan ei hän tosin tee mitään isän ja meidän neuvoa kysymättä, mutta neuvottelu käy poikkeamatta seuraavaan tapaan:
"Mihin huomenna lähdetään", kysyy Kölliskö iltasella perheen keräyttyä isän ja äidin kamariin.
"En tiedä", vastaa isä.
"Olisi kaadettava se viimeinen heinikko takalolla", arvelee Aaro.