"Parasta olisi kumminki, jos ilma seisovaiselle näyttää, mennä huomenna lahden taakse", virkkoo Kölliskö, "takalon heinikon ehtisi jonaki sadepäivänä kaataa, kun ei käy etemmä meneminen".
"Sehän on viisainta", myöntää isä.
Kenelläkään ei tähän ole mitään muistuttamista, joten siis asia on päätetty.
Tapani on siis sekä luonteensa että tapojensa suhteen semmoinen, kuin vanhanpojan arvolle sopii. Mutta kerran on Köllisköki ollut nuori — niin ainaki Leena on minulle kertonut. — Silloin oli hän seudun iloisimpia ja nuorukaisseuroissa kaivatuimpia jäseniä.
"Hänen miehekäs ryhtinsä, hänen pilkallinen, mutta samalla leikillinen ja ystävällinen kohtelutapansa teki sen, että siltä tytöltä, jota nuori isäntä" — niin kertoi Leena — "pyysi purppuriin, ei suinkaan puuttunut iloisen naurun aihetta. Missä nuoriso oli ko'ossa, siellä oli aina nuori isäntäki siihen sunnuntaihin asti kuin…"
"Kuin mitä?" kysyin häneltä.
"Kuin … vaan mitäpä siitä kertoisin, jos nuori isäntä sen saisi tietää, hän varmaan minun keppiselässä ajaisi kaikkoon ja se olisi minulle enemmän kuin kantaa voisin", sanoi Leena ääntään hiljentäen, jotta viimeiset sanat tuskin kuulla voin.
"Hän teidät ajaisi", sanoin kiihkeästi, "hän sen rohkeaisi tehdä, se on mahdotonta! Oi…!"
"Hän sen varmaan tekisi, jos sen tietää saisi", sanoi Leena järkähtämättömästi.
"Mutta, — mutta mistä hän sen saisi tietää?" kysyin.