"Sinä, Kyösti, olisit ehkä paikalla valmis häntä sillä närsäämään", sanoi Leena.
"Minäkö? Olisinko hullu? Mitä te oikeastaan tarkoitatte? Oi kertokaa se minulle!"
"Tarkoitan sitä, että kun sinä tietäisit jotain nuoresta isännästä, niin olisit valmis jo kentiesi ensi ruoka-aikana maksamaan hänelle saman vuolisilla, kun hän sinulle sattuisi mainitsemaan jotain Järvimaan Ellistä, tuosta kasvavasta, koulun käymättömästä tyttö hempukasta, jonka mustan tummien silmien säkenöimisen sanotaan sinulle olevan auringonpaistetta. Mutta miksikä sinä punastut?" sanoi hän viime sanat pilkallisesti.
"Enhän minä punastu", sanoin, ja lisäsin niin pilkallisesti kuin se minulle Ellin nimen kuultuani oli mahdollista: "Ahaa, kyllä käsitän! Sepä taitaaki olla vallan romantillista, joku onnettoman rakkauden historia varmaanki. Kertokaahan se minulle! Minä lupaan, etten siitä ikinä virka kenellekään. En Leena! Minä lupaan sen, minä kunniasanallani vakuutan, ettei Kölliskö saa sitä tietää".
"Lupaatko?" kysyi hän, "ja pidät lupauksesi?"
"Olenko koskaan teitä pettänyt?" kysyin.
"Et ole, Kyösti!" sanoi Leena, "ja luotan siis nytki sinuun; olethan nuoren isännän veli ja voinet siis pitää lupauksesi yhtä hyvin kuin hänki. — Niin — hän, nuori isäntä, oli aina muiden mukana siihen asti kuin Järvimaan Annaa, Ellin äitiä, ensikerran kuulutettiin, sittemmin tuli hän kohta harvapuheiseksi ja jörömäiseksi, mutta entistäänki pilkallisemmaksi, eikä ole sen kovemmin käynyt muualla kuin kirkossa".
"Oliko Kölliskö rakastunut Annaan, kumma ettei sitä kukaan ole minulle sanonut", ihmettelin hämmästyneenä, "luullaanhan yleisesti, ettei hän koskaan ole kenestäkään huolinut, vaikka häntä sanotaan hyväinki käenneen".
"Niin luullaan", sanoi Leena, "ja niinpä minäki luulisin, jos en aivan sattumalta olisi tullut salaisuuden perille. Olimme näet päivää jälkeen Annan vihkimisen Järvimaan takalon uudismaalla muhoja hajottamassa. Selvään olin huomannut sen levottomuuden, sen sisällisen taistelun, mikä nuorta isäntääsi viime viikoilla oli vaivannut; eikä ihmekään" — hän puhui tuskin kuultavasti — "olinhan lapsena maannut samassa kätkyessä hänen kanssaan; olinhan sittemmin haukannut samaa leipäkannikkata; olinhan ryypännyt samasta särvinastiasta; olinhan paimentanut samaa karjaa; olinhan yhtä aikaa uudistanut kasteeni liiton ja vihdoin yhtä rintaa harjautunut kestämään työn kovimmat vaivat. Minäki olin nuori ja sillä ijällä joutua jokapäiväiseen yhteyteen moisen nuorukaisen kanssa kuin Tapani, se olisi liikanainen koetus, jos kenelle kahdeksantoistavuotiselle neidolle. Tiesin kyliä, miten mahdottomat haaveeni olivat, ja aina 24 vuoden ikään en niitä uskaltanut itsellenikään tunnustaa. Mutta kuu Tapanin kuva aina selvemmin sydämeeni kuvausi, ja kun vihdoin huomasin, mille uralle hänen elämänsä kääntyi, päätin minäkin viettää loput päiviäni samoin ja saman katon alla, kuin hänki. — Mutta" — sanoi hän säikähtäen — "eihän minun sitä pitänyt kertoa. Muista, Kyösti, ettet virka näistä enempi.
"Niin — kun olimme Järvimaan takalolla, huomasin, miten vaikeasti kävi nuoren isännän työn teko.