"Vihdoin paiskasi hän lapionsa ja käveli vallan ajatuksiinsa vaipuneena järvelle päin. Hetken päästä menin samaan suuntaan. Kun lähestyin järveä, kuului hiljaista puhetta sen rannikolta. Istahdin lähellä olevan pensaan taa. Selvästi erotin Tapanin äänen ja tunsinpa pian kumppalinki. Se oli Järvimaan Anna. Minä säpsähdin, kun kuulin Annan epätoivoisen äänellä lausuvan: sinua ja yksin sinua. Minä siirryin hiukkasen ja näin pensaan suojasta, miten Anna aikoi heittäytyä Tapanin syliin. — Muista, että sinä olet toisen vaimo! sanoi Tapani kauhistuen ja torjui hänet ulomma.
"— Minua onnetonta! virkkoi Anna epätoivosta vapisevana. Mitä olen tehnyt? Miksi, oi rakas Tapani, miksi et ennen sanonut rakastavasi minua?! Miksi annoit heidän kiduttaa minut miehelle, jota inhon? Pitääkö minun ijäksi erota sinusta? Oi pitääkö, Tapani?
"— Ehdottomasti, lausui Tapani ja aikoi lähteä, en tietänyt sinua vastoin tahtoasi miehelään vaadittavan.
"Oi rakas Tapani! Älä heitä minua! huudahti Anna yrittäen tarttua Tapanin käteen, vaan tämä kauhulla syöksi hänet luotansa.
"— Mitä on minun tehtävä? vaikeroi Anna. Emmekö voisi paeta kauvas, kauvas — Amerikaan?
"— Luulen, että isänmaani tarvitsee minut ja sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin salata ja kärsiä; salata rakkauttomuutesi mieheltäsi ja kärsiä onnettomuutesi, virkkoi Tapani ja läksi.
"Maailma pimeni silmissäni, sillä tiesinhän, että minunki arpani oli heitetty. Tuskin tajusin hiipiä Tapanin edellä pois; sen kumminki tein enemmän vaiston kuin järjen vaatimuksesta.
"Tapani tuli työpaikalle vasta noin puolen tunnin perästä — joka minusta tuntui viittäki tuntia pitemmältä — entistään levollisempana; eikä hän tästä levollisuudestaan ole sittemmin luopunut".
Leenan kertomus teki minuun vaikutuksen, jota ikinä en ole tuntenut. Vaivuin hetkeksi unennäön kaltaiseen tilaan. Minä näin Annan semmoisena, kuin olin hänet eilenki nähnyt, minä näin hänet semmoisena, kuin olin hänen nähnyt mennä vuotena; hän kuvausi eteeni semmoisena kuin hänet olin aina aikaisimmasta lapsuudestani muistanut. Minä näin hänet kalpeana, näin hänet vapisevana seisovan vihillä ja näin vihdoin sen kuvan miten hän mustan tummat epätoivosta säkenöivät silmänsä loi Tapaniin ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä järven rannalla; mutta oi! Se oliki — Ellin kuva. — — Minä kuulin Annan ystävällisen äänen kyselevän minulta samaa, mitä hän eilen, mitä hän menneellä viikolla, mitä hän jo toista kymmentä vuotta sitte oli minulta joka päivä kysellyt: "Miten Tapani voipi; eikö hän jo rupea naimaan?" ja johon hän viime vuosina oli aina säännöllisesti lisännyt: "Olisi soma häntä vielä kerran nähdä, eikö hän jo ole hyvin vanhannut?" Minä kuulin sen epätoivosta vapisevan äänen, jolla hän järven rannalla huudahti: "Sinua ja yksin sinua;" mutta oi! se oliki — Ellin ääni.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki nuo erilaiset valhekuvat vaeltaneet sieluni lävitse ja kohta olin jälleen selkeällä päällä.