Tuo entinen umpimielisyys oli Ellistäki kokonaan hävinnyt. Iloisen ja onnellisen näköisenä hääri hän navetassa, kyökissä, pirtissä ja kaikkialla missä tiesi apua tarvittavan. Veitikkamainen nauru ja leikillinen laulu se helähteli usein sieltä missä Elli oli; ja tietäähän tuon! —
Kölliskö näytti muuttuneen muudanta vuosikymmentä nuoremmaksi. Useammin kuin ennen pisti hän pyhävaatteet päälleen, järjesteli hiuksensa paljoa huolellisemmin kuin milloinkaan ennen ja meni — Järvimaahan. Kenenkään mielestä ei tässä mitään merkillistä ollut, sillä viime käräjissähän oli Kölliskö Annan pyynnöstä määrätty Järvimaan pesuuden holhojaksi ja täytyihän sen Kölliskö paran aina silloin tällöin pistäytyä katsomassa mitenkä ne talon asiat kunnossa pysyvät. Ja olihan siellä aina yhdestä ja toisesta talon asiasta keskustelemista ettei Kölliskö sieltä aina niin pian kotiakaan palaamaan päässyt; ja sielun asioissakihan se Anna tarvitsi usein Kölliskön neuvoa. Silloin etsittiin Raamattu ja sen ääressähän se sitten luiskahti aika joutusasti…
Mutta minä … niin minä itse … minä olin semmoisessa tilassa, kuin nuoret miehet silloin tavallisesti ovat — tietäähän tuon.
Muutamia päiviä myöhemmin, kuin Simo oli tehnyt lähetysretkensä kotiin, ilmaisi Elli äidillensä, että me aiomme … niin … että me ahkerasti aiomme avioliittoon.
Mutta vallan pyöreiksi kävivät hänen silmänsä ja suuki jäi häneltä auki eikä hän hämmästyksissään muistanut edes sitä sulkea, kuin näet Anna ilmoitti, että hänki puuhaa miehelään ja että Kölliskö on hänen aiottu sulhasensa.
Elli ei ollenkaan ensinnä ymmärtänyt noin omituisia sukulaisuussuhteita. Hän uhkasi antaa minulle vasikannahan, mennä Amerikaan tahi juosta järveen. Kun Anna kuuli, ettei hänen tyttärensä hänelle sulhasta sallinut, lupasi hän luopua Köllisköstä, elää aina naimatta ja asua elatusmuorina porstuakamarissa.
Mutta Elli ei siihenkään suostunut, itki vaan, itki tunnin, itki toisen ja itki kolmannenki.
Vihdoin hän sopi äitinsä kanssa niin, ettei hän antaisi vasikannahkaa minulle, ei menisi Amerikaan, ei juoksisi järveen, eikä Annankaan tarvitsisi Köllisköstä luopua, vaan että molemmat eläisivät kultansa kanssa onnellisina.
Samana iltana, kun tuo kohtaus Annan ja Ellin välillä oli Järvimaassa, menin minäki tavallista juhlallisemmalla mielellä perheen koolla ollessa isän ja äidin kamariin.
Mutta kuinka osata ilmaista noin perinpohjin tärkeä asia omaisilleen. Minä mietin siinä tunnin, mietin toisenki, miten puheen alottaisin.