"Kuka p—e on uskaltanut! Mutta kyllä minä opetan!" ähkyi hän vihoissaan, kohosi ehdottomasti seisomaan, polki jalkaa laattiaan ja raivosi kuin tiikeri. Vihdoin tarttui hän tuohon kirottuun sanomalehteen, rutisti sen yhteen myttyyn, heitti lattialle, hyppäsi seisomaan sen päälle, tallasi sitä jaloillaan ja ähkyi. Otti jälleen sanoman käsiinsä ja repi sen ihan pieniksi hituisiksi. "Kas sen ininä sille p—lle teen!" kiljui hän siinä sanomalehden kanssa tapellessaan.
Mutta vallesmannilla oli niin ihmeen lysti. Hän katsoi vuoroin Niiralaiseen ja metsäherraan koettaen saada Niiralaista oikein kohti kurkkua nauramaan metsäherran hullunkurisille liikkeille. Mutta Niiralainen pysyi vaan totisena kuin pottu vellissä. Ei suutaan nauruun vetänyt. Vihdoin tarttui Niiralainen lakkiinsa lähteäkseen. Nimismies teki samoin.
"Mitä, joko te nyt menette?" sanoi metsäherra ja täytti lasit. Lähtöryypyt otettua menivät vieraat, mutta metsäherra heittäysi nojatuoliinsa selittelemään sekavia ajatuksiaan.
Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin, jupisi metsäherra siinä istuessaan. Nyt soimataan metsäherroja virkavaltaisiksi, tyranneiksi ja miksi kaikiksi heitä soimattaneekaan, ja kuitenkin ovat nämät osoittaneet kansalle avullisuuttaan puunhakemuksia puolustaissaan. — Hakemuspuiden kautta häviävät kruunun tukkimetsät. Niiden kautta kasvaa kansassa käsitys, että kruunu on velvollinen heille puita antamaan. Seuraukset tästä ovatkin jo näkyvissä. Metsäherrat ovat saaneet matkustella satoja peninkulmia hakemuspuiden tähden. Ne ovat saaneet aikaansa ja varojansa tuhlata ilman mitään palkkiota ja nyt saavat he tämmöisen kiitoksen. Ja metsäherran mieli kävi niin katkeraksi tätä ajatellessaan. Hän tunsi kärsineensä hirveää vääryyttä.
Kansa ei tahdo käsittää, että kaikki kurjuus on syntynyt metsän varkauksien tähden kruunun mailla. Sitä ei kansa ole käsittävinään, vaan kääntää mielettömän vihansa metsävirkamiehiä vastaan, kun nämät kokevat estää metsäin luvatonta haaskausta. — — — Ja puiden rikki hakkuu sitten, niin sehän se enin noita metsäin varkaita raivostuttaa, eikä ihmekään. Se on ulkomaillakin huomattu tehokkaimmaksi keinoksi metsän varkauden estämiseen. — — — Nyt huomaavat metsän varkaat joutuneensa samaan pulaan, kuin muutkin kovin yleiseksi käyneet pahan tekijät, että nimittäin maksetaan palkkio heidän ilmisaannistaan. Kas sepä naula vetelee; hahhah hahhah, ja metsäherran sydän täyttyi niin suloisella voiton riemulla. — Ja sitten tuommoiset sanomalehtikirjoitukset, kuin tuo, kas nepä ovat omiaan kiihoittamaan kansaa hallitusta vastaan. Onko siis ihme, että kansa noin vihasta raivoaa? — Mutta surkeaa on, kun kiihko voi tähän määrään selvän järjen sokaista, ja omituinen säälin tunne täytti metsäherran sydämen tätä ajatellessaan. Nyt oli hän keksinyt syyn kansan tyytymättömyyteen ja raivoon. Hän täytti lasinsa, ja otti oikein aimo ryypyn.
Jo samana iltana kuin Valtimon kylän miehet lähtivät rahoja hankkimaan kirkonkylän porvareilta, ajaa kohautti herrasmies karhuntalja reen perässä Seinustan kartanolle. Aisakellon ja kulkusten romina ilmoitti vieraan tulon pirtissä olijoille. Koholla koprin hiipi joka henki karsina-akkunaa kohden tirkistelemään kuka sieltä tulee.
Kyytimies hääräsi siinä hevosensa tykönä ja herra kömpi rekipeitteiden alta kartanolle. Siinä kuun valossa ei vierasta kukaan tuntenut pirttiin. Arvokkain askelin alkoi tuo vastatullut vieras lähetä pirtin portaita.
"Mene sinä vastaan ottamaan, tottapa se on joku kirkonkylän herroja," hopitti emäntä Seinustan ukolle.
Ukko koetti kämmenellään sivellen silitellä vanukkeista tukkaansa, pisti puseron päälleen, pyyhkäsi hihoillaan hikiherneitä otsaltaan, taittoi päretikkusen, sytytti sen ja meni vierasta vastaan.