Oli niin mieluista ajatella tulevaa juhannuksen aikaa. Silloin menisi hän ja Heikki ja Seinustan ukko kirkolle ja sitten — — ja sitten — —
Kaisun mielessä väikkyi tulevaisuus niin kirkkaana. Hän tuskin tuli ajatelleeksikaan, että isänsä kävi yhä vähäpuheisemmaksi ja miettiväisemmäksi. Syksystä oli hän pyytänyt lintuja, mutta oli valittanut pari kertaa, että oli viety metso ansasta.
"Kuka se semmoinen mestari on?" kysyi Kaisu.
"Kukapa tuo muut lienee kuin tuo metsän vahti, sehän tuo on kieltänyt kotuspuidenkin hakkuun," arveli ukko.
"Sepä kummaa on, onhan tuo toisen kerran niin hyväntahtoinenkin."
"Onhan tuo edessä nöyrä, mutta hihassaan pirua kantaa."
Sitten kertoi vaari muutamana päivänä kokonaan pyydykset säretyn. Vielä kerran laittoi hän ne kuntoon, mutta kuin nekin särettiin, arveli hän: "Paras kai on panna kädet ristiin ja odotella kuolemaa, eivät ne herrat salli kumminkaan mitään tehdä, mistä jotain apua elatukseen saisi," ja sitten ei hän enää paljo pirtistä liikkunut, istuskeli vaan ja mietiskeli itsekseen, sekä kaperteli yhtä ja toista siinä istuskellessaan.
Tuli sitten nimismies muutamana päivänä ja käski heidän heti muuttaa. Eihän siinä mikä auttanut. Tavarat ja elukat vietiin Raution Aapon torppaan ja sinne se ukkokin jäi, siksi kuin Kaisu meni kylältä huonetta tiedustelemaan.
Lotvonen se antoi Korven asukkaille pienen kamarin, vieläpä nouti omilla hevosillaan ukon tavaroineen kotiansa.
Mutta sen perästä ei ukko puhunut enää kenellekään ei luotuista sanaa. Istuskeli vaan pesän edessä ja katseli uuniin. Öisin ei hän nukkunut. Ruokakaan ei hänelle maistunut. Jos häneltä jotain kysyttiin, vastasi hän lyhyesti, mutta useimmiten oli aivan ääneti. Kaisu ei tiennyt millä häntä lohduttaa.