Eräänä iltana sanoi Kaisu vihdoin: "Tulisitteko isä iloisemmaksi, jos pääsisitte takaisin Korven torppaan?"
Ukko katsoi häneen kysyvästi. Kaisu kertoi nyt suhteensa Heikkiin.
"Siitä ei tule mitään," sanoi ukko.
"Kyllä se on semmoinen ajatus ollut, eikä sitä taida enää käydä peräyttäminenkään." sanoi Kaisu.
Ukko ei puhunut kaukaan aikaan mitään. Katsoa tuijotti vaan uunin suuhun siinä pesän edessä istuessaan. Vihdoin sanoi hän Kaisuun kääntyen: "Jumala teitä siunatkoon, Heikkiä ja Sinua. Mutta kruunun torppariksi elkää ruvetko. Saatte vaan raastaa ikänne kuin hevoset ja vanhoina päivinänne ajetaan teidät pellolle kuin koirat. Minun aikani on tullut ja minä menen kohta äitivainajasi luo, ja Kristuksessa sovitetun isäni luo."
Sitten heittäysi hän levolle, mutta kun Kaisu häntä aamulla hääteli ylös, ei hän liikahtanutkaan, makasi vaan huulet hymyssä autuaan unta. Hän oli kuollut.
Kaisu meni käskemään talon väkeä, mutta vasta kuin hän jälleen palasi sisään, ehti hän oikein tajuta, mitä oli kadottanut. Hän käänsi selkänsä muille, heittäysi pöydän yli pitkälleen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hän ummisti silmänsä. Mutta sielunsa sisimmässä näki hän kumminkin isänsä haamun, hänen liikkeensä ja tuon katseen, jota ei hän enää koskaan saisi nähdä. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Sanomaton ikävä ja kaipaus täytti hänen mielensä. Hän koetti hillitä itseään, mutta sydän hyppäsi sitä rajummin. Kuuma kyynelvirta kuohahti hänen silmistään ja hän itki niin toivottoman katkerasti.
Sillä välin olivat koittaneet Heikille kauvan odotetut päivät. Hän sai raataa omassa työssään.
Kaukana sydänmaan yksinäisyydessä siirtyi hän puun tyveltä puun tyvelle. Kirves kohosi yli olan ja "naksis", putosi se sieltä puuhun, ja "naksis" kertoi kaiku niin vakavassa tahdissa Heikin kirveen ääntä. Petäjä alkoi huojua ja Heikki koetti ohjata sen kaatumista. Mutta voi onnettomuutta! — se ryöstäysi puolen sylen arvion määrätyltä linjaltaan ja kaatui lähellä seisovaa petäjää vasten. Petäjä sujahti hieman ja Heikin kaatama puu sortui maahan semmoisella voimalla, että koko metsä rytisi. Oksat katkeilivat ja tuo sujahtanut honka heitti ne takaisin kimmahtaessaan suoraan Heikkiä kohden. Sen keksittyään heittihe Heikki vastakkaiselle suunnalle pitkäkseen. Mutta samalla iski muuan oksan tyvi häntä takaraivolle ja Heikki meni silmän räpäyksessä tiedottomaksi.