Tuntien kuluttua heräsi Heikki kuin unesta ja katseli oudosti ympärilleen. Hän koetti päätänsä. Se oli märkä ja hanki punotti hänen allansa verestä. Vähittäin kömpi hän ylös ja alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut. Verta ei ollut ylen paljon vuotanut eikä Heikki muutakaan suurempaa kipua tuntenut. Mutta polttava jano vaivasi häntä. Hän kokoili kuivia oksia metsästä ja viritti tulirovion. Sitten kiskasi hän koivun kylestä tuohta ja teki ropeen, veisteli hongan puolikkaasta kynän, asetti sen ylös maasta aivan lähelle nuotiota ja pani suuren lumitönkin kynään. Kuumuudesta suli lumi ja vesi virtasi kynää myöten ropeesen. Sillä välin sitoi hän haavansa, otti sitten ropeen, joi raikasta vettä ja varustausi matkalle.
Hän hiihteli yksinäiselle metsäsaunalle. Sinne oli tullut Seinustan Jussikin hevosella Heikkiä puun vedossa auttamaan. Miehet laittoivat tuon hataran metsäsaunan lämmitä. Saunan edessä oli kolme kiveä. Niiden väliin sytyttivät tukkimiehet aina iltasilla roihuavan tulen, laskivat padan niiden päälle ja keittivät velliä, puuroa tahi jankkia.
Sillä välin tekivät he hevoselle apetta ja ruokkivat sitä, kokoilivat kuivia puita metsästä ja lisäsivät niitä saunan pesään. Kun keitto oli valmis, niin sulasivat he vielä juomavettä lumesta, ja istuivat lopuksi syömään.
Vihdoin he ottivat liisteet ja mitä muuta laudan palasta olemaan sattui, veivät ne saunaan, asettivat seinään lyödyille vaarnoille ja paneusivat niille nukkumaan. Mutta armottoman kuumaksi oli tuo mitättömän pieni saunapöksä paneutunut. Hiki alkoi virtailla ympäri ruumista, kuiva saunan kitku karvasteli kurkkua ja koko elämä tuntui niin tuskaloiselle. Vähittäin vaivutti kumminkin väsymys ja uni silmät kiini ja miehet nukkuivat sikeintä untaan. Mutta muutamien tuntien perästä heräsi jo Heikki. Leuvat löivät loukkua ja armoton vilu värisytti ruumista. Tuo koirankaulalle salvettu, heinän töryllä rivetty ja kaikin puolin hätäisesti varustettu saunapöksä oli laskenut läpi kaiken lämpimän. Heikki koetti suojata vaatteilla itseään, mutta vilu yltyi vaan. Hän hyppäsi ylös ja huomasi Jussilla olevan saman taistelun pakkasta vastaan. Muuta neuvoa ei ollut kuin pistää sauna uudelleen lämmitä.
Heikki kohensi sidettä päässään. Mitään kipua ei enää tuntunut. Sitten pistäysi hän ulos. Hevonen oli vilusta kontettumaisillaan. Heikki kynsi korvallistaan. Hän avasi saunan oven.
"Jussi, nousetko ylös!" — "No, no?" — "Hevonen on aivan paleltumassa." — "Hevonenko?" — "Niin, hevonen." — "No?" — "Täytyy kai mennä tukin ajoon." — "Keskellä yötä." — "Mikäpä siihen muu, kontettuu kai se yhteen kohden."
Jussi kömpi ylös. Heikkikin pistäysi saunaan. He pistivät päälleen ja varustausivat lähtöön. — — —
Päivät ja viikotkin vierivät. Heikki hakkasi tukkia, Jussi niitä vedätti ojan varteen. Väliin kirposi kirves Heikin kädestä ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Silloin johtui aina hänen mieleensä tuo yksinäinen metsätorppa tuolla Raision järven rannalla. Sydän sykähti niin omituisesti ja käsi puristui jälleen kirvesvarteen.
Ja iltasilla aina kun Heikki hiihteli yötä viettääkseen yksinäiselle metsäsaunalle, kajahtelivat voimakkaat laulun sävelet halki sydänmaan. Ajatukset pyrkivät aina tulevaan juhannuksen aikaan. Siksi ehtisi hän saada Korven torpan haltuunsa ja silloin häitäkin vietettäisiin. Seinustan metsästä hakkaamansa puut saisi hän myödä uuden talon tarpeisiin ja perintörahat saisivat kasvaa korkoa toistaiseksi. — Niin se Heikki mietiskeli ja taasenkin kajahti laulu kevättalven raikkaassa ilmassa.
Päivät jatkuivat ja luonto muuttui yhä valoisammaksi. Auringon helle sulatti vähin erin talven paksua lumivaippaa. Kovat yökylmät tekivät erinomaisen hyvän hankikelin. Vartevassa petäjämetsässä pujotteli Jussi aina Heikin luo. Yhdessä he sitten panivat kuorman ja Heikki saatteli Jussia tielle. Sitten palasi hän taasen tukkia kaatamaan.