Mutta yhä ohkaisemmaksi kävi lumikerros. Puitten juurilta se suli kokonaan. Vihannat puolan ja mustikan varret tunkivat esille. Pyöreäselkäisenä kierteli valkoinen hanki vähän ulompana puitten juurilta. Vihantana humisi korkea havumetsä. Mutta ihka alastomina seisoivat valkeakylkiset koivut tuolla vähän alempana. Ihan mustaksi oli muuttunut räseikkö tuolla rämeellä. Vesisuot olivat vielä lumivalkoiset. Koko luonto oli kirjava kuin tikka.
Viimein tuli sateiden vuoro. Viikkokauden satoi joka päivä. Valkoinen lumi ruskehtui. Metsäpurot tulivat tulvilleen ja alkoivat syytää vettänsä alas rämeille ja vesisoille. Jäät muuttuivat mustan puhuviksi ja kohosivat korkeammalle.
Tulvavesi alkoi jo liikutella Heikin puitakin. Yksin yksitellen ohjaili Heikki niitä väylälle. Jussi oli jo aikoja sitten hevosen kanssa kotiin lähtenyt. Ahkerasti muhjaili Heikki puittensa kisassa aamusta iltaan asti. Mutta tuohon ne nyt torausivat, tuohon paikkaan. Oli pienonen vesilampero siinä edessä. Jää oli lamperossa sulamaton ja kova. Tukin levyisen kanavan sahasi Heikki lamperon halki. Siitä solutteli sitten yksitellen tukkinsa kanavaa myöten lamperon alapäähän, josta puut pääsivät jälleen vesiväljälle.
Väsymys ja uni vaivutti Heikin voimia. Hän otti puut puomilla kiini ja etsi kuivaa paikkaa levätäkseen, mutta turhaan. Koko maisema oli tulvaveden ja vesihyhmän vallassa. Hän karsi muutamia kuusen lehviä, leväytti ne tukeilleen ja heittäysi pitkäkseen. Vesi juosta liritti hänen allaan. Hän kuunteli hetken veden lorinata ja nukkui.
Päivä paistoi jo korkealla, kun Heikki heräsi. Hän tunsi virkistyneensä. Pitkään aikaan ei ollut niin rauhallisesti nukkunut. Hän otti eväslaukkunsa ja haukkasi aamiaista. Sitten irtautti puomin ja iloisen lähdön ne tukit saivatkin.
Puittensa matkassa alkoi Heikkikin solua ojan vartta alas. Tukilla hän seisoi ja sen mukaan muutteli jalkojaan, miten tukki vedessä pyöriä muljahteli. Väliin hyppäsi hän tukilta toiselle. Pienonen keksi oli hänellä kädessä, jolla ohjasi rannan risuihin tarttuneita puita jälleen väylälle.
Matkalla yhtyi Heikin puihin yhä suurempi ja suurempi joukko muiden puita, jotka olivat ojaa alas solumassa nekin. Enimmäkseen oli niissä maan omistajain metsistä otettuja puita, mutta oli joukossa kruunun metsistäkin varastettua kalua. Kaikilla oli kiire, sillä vesi aleni huimaavaa vauhtia ja jos ei pian jouduttaisi Isoa valtimoa alas, niin puut jäisivät kuiville tulevan vuoden tulvaa odottelemaan. Täytyi siis kokea jouduttaa puita alas niin kuumalta kuin kärsi.
Puut olivatkin jo soluneet Kalimen ojan suuta lähelle, ei kauvas sitä paikkaa, missä Kalimen oja laskee Isoonvaltimoon. Mutta silloin alkoivat puut patoutua yhteen röykkiöön. Heikki koki solutella puitaan eteenpäin, mutta kauvas eivät ne enää päässeet. Vankka tukkilaveri oli edessä.
"Mitä tämä merkitsee?" arveli Heikki, hyppäsi ojan törmälle ja alkoi kävellä ojan suuta kohden. Tultuaan metsän laitaan, tapasi hän muutamia Valtimon kylän miehiä, jotka vihapäissään kiroilivat metsäherroja. Tukit olivat patouneet ojan suuta myöten. Paikaltaan eivät ne liikahtamaan päässeet.
"Kuka tänne on puomin haalannut?" huudahti Heikki.