Hän kirjoitti setällensä, ettei kehtaisi enää kotikylään palata, kun hänelle oli kerran niin häpeällisesti käynyt. Setä kirjoitti hänelle pitkän lohduttavan kirjeen, jossa selitti, että kyläläiset kaikki häntä säälivät, eivätkä halveksi. Hän kehoitti Heikkiä tulemaan vaan kotia ja sitten yhdessä muitten kanssa lähtemään Ameriikkaan. Sanoipa itsensäkin mieli tekevän lähteä.
Tämän kirjeen saatuaan heräsi Heikissä uutta elämän toivoa. Hän muisti jälleen Korven torpan ja ajatus omasta kodista tuolla yksinäisen metsäjärven rannalla alkoi häntä uudelleen vaivata. Hän koetti poistaa mielestään sitä, mutta siitä huolimatta haaveili hän usein, miten sitten tehtäisiin, jos hän ja Kaisu Korven torpan omistajiksi pääsisi.
Kun kerran kyläläiset hänelle anteeksi antavat ja säälivät, niin miksi eivät metsäherratkin voisi sitä tehdä. Niin — miksi ei — —
Ja kun Heikki eilen vankilasta palatessaan saapui Karijärven kirkolle, ei hän voinut olla Niiralaan poikkeamatta. Metsäherran puheille ei hän suorastaan mennä rohennut, mutta kertoi Niiralaiselle toiveensa.
Niiralainen loi häneen säälivän silmäyksen ja puistautti päätään. Hän sanoi varmaan tietävänsä, ettei Heikki tule Korven torppaa eikä muutakaan torpan maata kruunulta enää saamaan, sen hän oli metsäherroilta itseltään kuullut.
Tämä oli viimeinen isku. Ihmisiä häveten ja paeten koki Heikki päästä kirkon kylältä sydänmaille. Nyt ei hän enää toivonut mitään, eikä ajatellut mitään. Mutta päästyään tuohon Korven torpan pihalle, valtasi hänet jälleen niin outo ja haikea mieli. Liikahtamattomana istui hän siinä ikään kuin olisi paikalleen jähmettynyt. Eroaminen torpasta tuntui hänestä mahdottomalle. Hän istui, kuin olisi siihen paikkaan kivettynyt. Mutta vihdoin kohosi hän jälleen seisomaan ja alkoi epävakaisin askelin astuskella Raution Aapon torppaa kohden.
Verkalleen vieriskeli Raision ojan vesi tasaista uraansa. Kaiken väriset kukkaset rehottivat sen varrella täydessä kesäisessä koreudessaan. Lukemattomissa laumoissa leikkivät rautikaiset päiväpaisteessa ojan hiekkapohjalla. Siellä täällä pyrähti harmaa hanhi poikueineen rannan ruohikosta, sukelti hetken aikaa ja pisti jälleen päänsä vesikalvoon tiedustellakseen vieläkö Heikki olisi näkösällä, pistäysi jälleen umpisukkeloihin ja ilmaantui sitten kaukana toisaalla ilmaa hengittääkseen. Heikki silmäili tätä kaikkea tarkoin. Häntä näyttivät huvittavan nämä luonnon keskessä eläjät.
Hän kääntyi ojanvarresta ja läheni Raution torppaa. Pellot eivät olleet täällä paremman näköiset kuin Korven torpassakaan. Ikkunansa alle oli Aappo keväällä pirauttanut kourallisen ohran siemeniä. Siinä hän nyt köykki leikkaamassa sitä.
"Tulethan parhaaseen aikaan, me muutkin lähdemme nousuviikolla," sanoi Aappo, "minulla ei ole enää muuta tekemistä, kuin tämän viljavainion korjuu. Nuo punaiset paikat heitän perinnöksi vastaisille asukkaille, jos jonkun päähän pistäisi muutamien satain vuosien päästä laittaa keitinselkänsä tänne," arveli hän ja viittasi ohdakkeista punoittavia peltojaan.
Sanaa virkkamatta nyökkäsi Heikki päätään ja jatkoi matkaansa isolle kylälle. Kaikkialla olivat pellot sielläkin rikkaruohon ja ohdakkeen vallassa. Siemenen puutteesta olivat ne keväällä kylvämättä jääneet. Täyteen pakattuja vaatesäkkiä, eväskoria, matkalaukkuja, toivottomia kasvoja ja tylsistyneitä katseita kohtasi Heikkiä kaikkialla. Missä talossa ei lähdön hommia ollut, sieltä olivat miehet jo keväällä saha- ja liikepaikkoihin työn ansiota etsimään hajaantuneet. Ainoastaan kuihtuneita ja puoli alastomia lapsia oli siellä nähtävinä. Kaikesta huomasi, ettei mitään keinoa matkarahain tahi piletin saamiseen näillä ihmisraukoilla ollut. Nyt oli siis tuo muinoin varallisuudestaan tunnettu Valtimon kylä ihan autioksi muuttumaisillaan.