Tuolla väkijoukossa soljui liuta ylimaan moukkiakin, jotka eivät näyttäneet välittävän kenestäkään. Tietämättään, tahtomattaan olivat he joutuneet keskelle hurmaavaa loistoa, eivätkä voineet käsittää, mitä riemun syytä nyt olisi. Auringon paahteesta aidastuneet ja vanukkeiset hivussuortuvat siirottivat lakin alta sinne tänne. Elämän huolet, huono ravinto ja kärsimykset olivat painaneet leimansa heidän näivettyneille kasvoilleen. Naisten silmät olivat vielä itkusta turvoksissa.
Ja itketty sitä olikin. Ne jotka lähtivät, ne olivat itkeneet, kun täytyi erota sukulaisista, tuttavista ja rakkaista kotiseuduista ja ehkäpä myös siksi, kun täytyi jättää tänne pohjolan sinitaivas, valoisat kesäyöt ja kohisevat kosket. Ne jotka vielä tänne jäivät, ne itkivät nekin, kun eivät päässeet mukaan. Uudet harmajat sarkavaatteet, pitkävartiset saappaat, naisten vastavalmistetut puvut ja ainoastaan kaikkein tarpeellisimmat matkakapineet todistivat, että päätös muuttaa maasta oli hiljalleen kypsynyt ja tarkoin mietitty,
Siellä on joukossa Seinustan ukko, Raution Aappo, Heikki ja Kaisu y.m. Valtimon kyläläisiä. Koko tämä hurmaava ylellisyys ja kirjava loisto tekee heihin niin kummallisen vaikutuksen. He tuntevat itsensä niin vieraiksi täällä, etteivät osaa edes ihmetellä kaikkea tuota koreutta. Kuta kauvemmin katselevat tuota hekumoivaa kaupunkia, sitä apeammaksi käy heidän mielensä. Sanatonna, äänetönnä harhailevat he kotvasen sinne tänne noista lukemattomista tulista romottavilla kaduilla, mutta sitten vetäytyvät he ikäänkuin sisällisen pakon vaatimina pimeisiin yömajoihinsa.
Kello on jo kymmenissä, mutta yhä vetelee Karijärven metsäherra levotonta untaan tuolla muutamassa laamannin sivukamarissa. Vihdoin tunkeutuu neitsyt sisälle kantaen kahvitarjotinta, johon monellaisia makeita leivoksia oli ahdettu. Vaisusti avasi metsäherra silmänsä ja töllisteli hämmästyneenä ympärilleen. Vähittäin alkoi hän heikosti aavistaa, missä oli. Hiljalleen palasivat hänen mieleensä eilisen päivän tapahtumat. Hän muisti juhlapäivälliset sekä kaartin soittokunnan juhlallisen soiton. Hän muisti nuo monellaiset kallisarvoiset viinit, loistavat puheet ja hurmaavan tanssin. Mutta sinne tanssin pyörteeseen haihtui hänen muistonsa. Illan viimeisiä tapahtumia ei hän jaksanut muistiinsa saada, ei vaikka olisi kuin koettanut. Kuinka tanssiaiset päättyivät ja miten hän sieltä oli tänne joutunut, se pysyi hänelle sulana arvoituksena.
Hän kohosi ylös, otti kahvikupin ja laski sen tuolille. Neitsyt poistui huoneesta. Metsäherran pää tuntui niin raskaalle. Hänen rintansa röhisi niin oudosti ja sydämeen koski niin kipeästi. Vähittäin pönkkäsi hän itseään ylös sängystä. Päätä viemasi ja huone pyörähti toisin päin hänen silmissään.
"Tuli taasenkin juoduksi niin turkasen tavalla," mumisi metsäherra ja puistautteli hartioitaan.
Samalla tunkihe sisään hänen rouvansa.
"Koeta, kultani, pukeutua, muut vieraat istuvat jo salissa ja aamiainen on valmis," sanoi rouva ja heitti synkän, alakuloisen silmäyksen miehensä tursistuneille kasvoille.
Metsäherra ei sanaakaan vastannut, karisteli vaan rintaansa, otti lasin raitista vettä, joi sen ja ryyppi sitten verkalleen kahvinsa. Tuskin oli metsäherra saanut pukeneeksi, kun hänen tätinsä, laamannin rouva, koputti ovelle.