"Konstikos on jaksaessa, jolla kerran on neljäsataa markkaa korolla isältä perittyjä rahoja," sanoi Heikki, "ja onhan tuo setäkin luvannut auttaa, kun huoneita laitamme."
"Neljäsataa markkaa! — Hm — sepäs vasta summa, etkä ole koskaan ennen siitä puhunut... Konstikos se silloin on..."
"Konstikos se on ollessa kuin osaa," sanoi Heikki noin vähän niinkuin veitikkamaisesti ja nakkasi niskojansa.
"Niin että," sanoi Kaisu tehden samallaisen liikkeen ja alkoi laulella:
"Penni oli mulla perintöä,
Vaan hellullani oli kaksi
Ja tuon yhden pennin tähden hän
On tullut mahtavaksi."
"Niinkö on tehnyt?!" sanoi Heikki, tirkisti Kaisua silmiin, ja sipasi etusormellaan häntä leuvasta.
"Elä tule minun tilani reunalle!" sanoi Kaisu, hypähti kynnyksen ylitse ja istahti kynnykselle, jotta jalkansa jäivät ulkopuolelle.
"Tulenpa suottakin," sanoi Heikki, istahti hänkin kynnykselle, jotta jalkansa jäivät sisäpuolelle, ja tirkisti niin veitikkamaisesti Kaisun palaviin silmiin.
Kuu se paistaa killotti tuolta taivaslaelta, yölepakko lentää livahti aitan editse ja hiljainen tuulen huokaus suhautti lähellä kasvavan koivun lehtiä, mutta sitten seurasi tyyni hiljaisuus. Ei yölepakkoa näkynyt, eikä puun lehtikään liikahtanut.
Kaisu ei raahtinut häiritä tätä luonnon hiljaisuutta, eikä sitä hennonnut tehdä Heikkikään. Hiljaan nauttivat he siinä onnen suloisuutta, hiljaan ja kauvan; kunnes taasenkin vilahti yölepakko ja tuulen huokaus kuului puun lehdissä. Pirtin ovi aukeni ja askelia kuului.