Heikki empeili kotvan, mutta kun ukko uudisti käskyn, koppoi hän vihdoin eväslaukkunsa penkin alta ja istahti hänkin yhdessä ukon ja Kaisun kanssa paistinkalan ääreen.
Päivä oli jo kymmenissä tiistaina. Heikki istui tuossa vanhan puukirkon kiviportailla ja kokoili evästään laukkuun. Suu se vielä liikkui Heikillä ja viimeinen pala oli kurkusta alas huilahtamassa.
Heikki silmäili ympärilleen. Tuossa aivan kirkon lähellä olivat Niiralan talon uhkeat rakennukset. Niissä asui vorsmestarikin.
Olikohan hän nyt kotona siellä, mietiskeli Heikki ja väyläili laukun suuta kiinni. Onpa soma nähdä mitä hän minulle sanoo ja lupaako puita. Kai hänet nyt kumminkin saan taivutetuksi tämän suven ajalla torpan maata syynäämään. Ja Heikki silmäili yhä tarkemmin Niiralan isoa rakennusta kohden.
Juhlallisina häämöittivät sieltä ryytimaan ikivanhojen koivujen ja tuuheitten pihlajien välitse ison rakennuksen vanhat punaiset seinät ja valkoiset nurkat sekä valkeat ikkunalaudat.
Ryytimaan kukkaset hohtivat parhaassa kesäisessä kukoistuksessaan. Monenlaiset huolellisesti hoidetut ruokakasvit tekivät näkö-alan vaihtelevammaksi. Viinamarjat, mansikat ja vaaraimet ärsyttivät katsojan makuhermoja.
Tuolla aaltoilivat kypsymäisillään olevat kirkon kylän viljavainiot, ja tuolla alempana välkkyi Karijärven peilikirkas pinta. Siellä täällä järven rannoilla kohtasi silmä huolellisesti siistittyjä ihmisasuntoja. Vastapäätä tuolla järven toisella puolella sijaitsivat pappilan vanhan puoleiset rakennukset muhkeine puistoineen. Sorsapari souteli järvellä. Korkeita havumetsiä häämöitti kaikkialla, minne ikinä silmänsä loi. Kaukaa niityiltä ja vainioilta kaikuivat niittymiesten iloiset laulut. Paimentorvien yksitoikkoinen ääni sekaantui karjan kellojen moni-ääniseen kalinaan.
Omituisen epäselvinä risteilivät Heikin mielikuvitukset sinne ja tänne. Väliin tuntui elämä niin hyvälle, tulevaisuus niin valoisalle, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi mielen niin synkkä toivottomuus, joku onnettomuuden aavistus. Mutta kaikki tämä kierteli hänen sielussansa vaan hämärinä epäselvinä kuvina, joita ei hän itsekään selvittämään yrittänyt.
Tuolla toisella puolella kirkkoa vähän etäämpänä oli pieni ja sievä herrastalo. Se oli vallesmannin kartano. Sinne oli Heikin ensin mentävä, takuukirjain todistuksia saamaan.