"Kummapa se on."
"Mikä kumma se on," puuttui vihdoin puheesen vaari, "mitä täällä nuorimies tekee."
"Eivätkö he olisi voineet elää tässä, ja tehdä työtä yhdessä teidän kanssa," arveli Heikki.
"Hm!" sanoi vaari ja yhä synkemmäksi kävi hänen muotonsa.
"Etkö sinä tiedä, ettei tässä meilläkään ole ikuista istunta; — etkö tiedä, että meidät tänään tahi huomenna ajetaan tästä taivas-alle ja kumma, että näinkin kauvan olemme saaneet olla, kun jo kaksi vuotta sitten meidät lähtemään tuomittiin," sanoi Kaisu.
"Mutta Raution Aappohan sanoi, että te möitte ainoastaan niitä halkoja, jotka olivat teille itsellenne liijaksi ja jotka muutoin olisivat perkkausmaalle lahonneet," sanoi Heikki.
"Sitä ei laki katso," sanoi ukko synkästi.
"Mutta ettekö te koettaneet metsäherroille selittää että..."
"Sinä olet lapsi ja puhut kuin lapsi," arveli ukko jyrkästi, nousi piisin luota ja läheni pöytää.
Sillä välin oli Kaisu saanut jo kalat paistaneeksi. Hän otti puukuppisen, pani siihen vettä, nakkasi suoloja sekaan, vei sen paistinvarrasten kanssa pöydälle, nouti leipää ja maitoa ja käski Heikkiäkin syömään.