"Noo — miksikäpä ei."
Niin sanoen astuivat he yhdessä Niiralan uhkeaan kartanoon.
Niiralan rannasta sieltä lähti Heikki suoraa päätä soutaa nyökyttelemään Hanhenalle, mutta turhaa oli se vaiva, kunnallislautakunnan esimies oli mennyt läänin pääkaupunkiin saakka, mitä lie asiaa ollut; ja hiki otsassa soutaa veivasi Heikki illalla niine hyvineen Niiralan rantaan takaisin. Muuta neuvoa ei siis ollut kuin odottaa vallesmannia torstaihin.
Mutta pitkäksi kävi Heikin aika olla täällä vieraissa taloissa ja tuntemattomien ihmisten luona koko keskiviikkopäivän.
Hän hiiviskeli ulkosalla ja etsiskeli marjoja tuolta ryytimaan aidan taa levinneestä vaaraimikosta.
Kaunis oli elokuun päivä tänäänkin, kaunis ja helteinen. Parhaassa kesäisessä kauneudessaan olivat kukkaiset, tuleentuneet ryytimaan kasvit ja parhaallaan kypsyvät marjat antoivat suloisen tuoksunsa. Kesälintuset lentää räpäköivät oksalta oksalle ja helkyttivät hellää ääntänsä.
Kaksi naista koetti saada ryytimaan häkkiä auki. He rapeloivat siinä kauvan, supattivat sitten keskensä ja nauroivat; rapeloivat taasen, supattivat ja nauroivat.
"Tulkaapa vieras auttamaan!" huusi vihdoin Heikille metsäherran piika, kääntyi sitten rouvaan päin ja hymyili niin omituisesti, ikäänkuin ilkkuakseen, että uskalsinpa pyytää.
Heikki läheni veräjää ja tempasi auki ryytimaan juonikkaan haan.
"Kiitoksia paljon," sanoi metsäherran rouva hymyillen.