Piika tarttui työntökärryn aisoihin ja koetti lykätä niille asetettua hietakoria ryytimaahan. Mutta kuorma oli liijan raskas veräjällä olevan nurmipenkereen ylitse mennäksensä.
Heikki veti suunsa hymyyn, nähdessään piian siinä voimiensa takaa puskevan, tarttui vihdoin aisoihin ja työnsi kuorman ryytimaahan.
"Erittäin sorea poika," kuiskasi sillä välin rouva piiallensa.
Kohta alkoi piika sirotella hiekkaa ryytimaan käytäville. Ja aina kun hiekka loppui, kävivät he Heikin kanssa uutta etsimässä.
Mutta rouva kävi suoraa päätä kyökkikasvien kimppuun, meni sisälle kyökkiin, palasi lautasen kanssa takaisin, kokoili siihen, mitä lienee kokoillut, vei ne kyökkiin ja palasi taasen ja sitä tekosta hän teki, kunnes oli saanut päivällisen valmiiksi laittaneeksi.
Hän meni konttoriin, pyysi miestään päivälliselle ja tuli jälleen ruokasaliin odottelemaan. Vihdoin tuli metsäherrakin sinne, vilkasi kaapille, otti muutaman askeleen sitä kohden. Rouvan muoto synkistyi. Metsäherra avasi kaapin ja otti sieltä pitkän ruokaryypyn.
Sanaa virkkamatta istuivat he pöytään. Metsäherra tunsi verensä lämpenevän. Elämä tuntui niin hyvälle. Hän heitti silmäyksen rouvaan ja aikoi jotain sanoa hänelle. Mutta kylmänä ja jäykkänä istui rouva paikallaan.
Metsäherra tiesi hyvin mistä se tuli. Hänen verensä kuohahti vihasta ja hän jäi äänettömäksi. — — —
Jo aikaisin torstaiaamuna istui Heikki nimismiehen verannon edustalle odotellen että eikö pääsisi vallesmannin pakinoille.
Jo vihdoin aukenivat kyökin akkunan verhot ja keltatukkainen lihavakasvoinen piian pallero tähysteli akkunasta pihalle.