"Höm!" rykäsi Heikki, mutta metsäherra ei päätäänkään kääntänyt.
Heikki seisoi ja katseli neuvotonna ympärilleen.
"Höm!" rykäsi hän taasenkin, mutta turhaan, metsäherra ei kuule, kirjoittelee vaan.
Heikki seisoo siinä kappaleen aikaa miettien, että miten saisi metsäherralle tulonsa ilmoittaneeksi.
"Höm!" rykäsi hän vielä kerran, mutta nyt paljoa kovemmin kuin ennen.
Silloin katsoi metsäherra yli olkansa ja Heikki sanoi hyvän päivän. Sitä ei metsäherra vastannut.
"Mitä sinä ryki!" rönkäsi hän vaan Heikille ja alkoi uudelleen kirjoitella.
Heikki punastui korvia myöten, hän luuli tehneensä suurenkin tyhmyyden, eikä kehdannut edes silmiään ylös luoda.
Tuossa ovenpielessä aivan Heikin jalan juuressa oli pehmoiseksi topattu tuoli. Heikki vääntäysi siihen istumaan.
Mutta metsäherra se vaan kirjoitteli, kirjoitteli tunnin, kirjoitteli toistakin tuntia, kunnes vihdoin kääntyi Heikkiä puhuttelemaan, mutta keksittyään Heikin mukavan asennon tuossa topatulla tuolilla, hierasi hän nenäänsä ja rönkäsi taasenkin: