Kun siis Niiralainen oli kerran nimensä takuukirjan alle pistänyt, niin ei vallesmannillakaan ollut enää mitään sitä vastaan, vaan todisti kuin todistikin takuukirjan luotettavaksi, sillä olihan Niiralainen kumminkin perintömaan omistaja, olkootpa sitten hänen raha-asiansa miten huonolla kannalla tahansa, sitähän ei vallesmanni tutkia tarvinnut.
Vihdoinkin olivat siis Heikin paperit kunnossa. Nyt oli hän valmis vorsmestarin luo menemään.
Varovasti hän avasi Niiralan päärakennuksen ison lasiverannon oven ja hiipi siitä sisälle. Hänestä tuntui kuin veri olisi yht'äkkiä alkanut nousta päähän ja sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin. Hän tunsi hämäytyvänsä. Sentähden seisahti hän verantoon vielä kerran muistelemaan mitä kaikkea hänen piti metsäherralle sanoman.
Mutta Heikin siinä seisoessa ja sanoja metsäherran puhuttelemista varten sommitellessa kajahti tuolta kyökin oven puoleisesta päästä verantoa ystävällinen naisihmisen ääni:
"Hakeeko vieras forstmestaria?"
Heikki pyörähti ehdottomasti ääntä kohden, käsittämättä mistä se tuli. Mutta sieltä kyökin ovelta tirkisti häntä vastaan kaksi kirkasta, ystävällistä silmää ja punainen hymyilevä huulipari.
"Niin — vorsmestarille minulla olisi asiaa ollut," sanoi Heikki alkaen hämmästyksestään tointua.
"Kyllä forsmestari on siellä konttorissaan, astukaa vaan sisään," kehoitti rouva.
Heikki tarttui oveen ja astui tampuuriin. Konttorin ovi oli tampuuriin auki. Siellä se istui metsäherra kirjoituspöytänsä ääressä selin oveen, istui ja kirjoitteli.
Heikki astui sisään ja seisahti oven pieleen. Mutta metsäherra ei sitä huomaavan näkynyt, kirjoitteli vaan.