Metsäherran viha julmistui. Hirmuisena kuin ärsytetty tiikeri hyökkäsi hän vaimoansa kohden, mutta samalla silmän räpäyksellä hillitsi hän itsensä. Hän tarttui lähellä olevaan tuoliin, viskasi sen keskilattialle ja ähkyi.
"Sinun tekee mielesi taasen nähdä minut päissäni! — No — se tapahtukoon!" ja niin sanoen meni hän konttoriinsa ja löi oven kiinni, että seinät särisivät.
Rouvan silmät räpähtivät ja hänen huulensa värähtivät kerran, mutta sitten hän jäi jälleen seisomaan paikalleen elotoinna kuin kuvapatsas.
Konjakkipumppu seisoi vielä puoleksi täynnä konttorin pöydällä. Metsäherra tarttui siihen, otti kuivan konjakkarin, otti toisen ja kolmannenkin.
"Ihmiset sanovat, että metsäherra juo, mutta eivät tiedä sitä miksi metsäherra juo," hän arveli ja hänen mielensä alkoi vähitellen tyyntyä.
Hetki seurasi toistaan, mutta tuolta salista kuului vähän väliä niin hiljaisen vienoa, mutta synkkää surua ja lohdutointa toivottomuutta kertovaa laulun säveltä. Metsäherran sydän kavahti silloin aina, mutta sitten hän aina täytti lasinsa ja tyhjensi sen, täytti sen uudelleen ja tyhjensi, kunnes nukkui. — — —
Seuraavana aamuna kun metsäherra nousi ylös, tuntui hänestä maailma niin ymmyrkäiseltä. Joka jäsen tuntui niin raukealle ja väsyneelle ja pään sisu läikähteli kuin puoleksi täytetty vesileili. Hän meni konttoriinsa, istahti sohvalle ja haukotteli. Tuntui kuin joka jäsen olisi painanut häntä pitkälleen. Hän heittäysi makaavaan asentoon, ummisti silmänsä ja nukahti. Samalla vetääntyi Heikki sisään. Metsäherran pää kohosi, ja silmät rävähtivät, mutta pian nukkui hän entistä sikeämmin.
Mutta Heikki se vaan seisoi tuossa oven pielessä, aivan yksissä jalkainsa sijoissa hän seisoi. Ei hän enää rykimisellä yrittänyt tuloansa ilmoittaa, eikä istunut metsäherran topatulle tuolille.
Katseli vaan silloin tällöin tuossa piirongilla nappasevaa pöytäkelloa.
Viisari kiersi kerran, kiersi toisen, kiersi kolmannenkin kerran kellon ympäri, mutta metsäherra vaan lojui sohvallaan.