Kellosta siirtyivät Heikin silmät kirjoituspöydälle. Siinä oli kasa papereita. Oli siinä loistavan helminen kirjoitusmatto ja paljon pikku-esineitä. Erittäin pisti Heikin silmään tuo pieni pörrökorvainen samettikoira tuossa kirjoitusmatolla. Sitten tarkasteli Heikki esine esineeltä koko konttorin. Huonekalut, ikkunaverhot, seinätaulut, kaikki hän painoi kuvapintaansa niin lujaan, että olisi varmaan voinut pojankin pojalle niistä selkoa tehdä.
Neljättä tuntia oli Heikki jo seisonut tuossa yksissä jalkainsa sijoissa, kun vihdoinkin metsäherra kohosi istualleen, kohotti kätensä ylös ja venytteli, hieroi silmiään ja haukotteli. — Nyt siis sai Heikki vihdoinkin asiansa ajaneeksi.
Mutta sittenkään ei Heikki näkynyt olevan kiireissään lähtemään.
Metsäherra katsoi kysyvästi häneen.
"Milloinka teillä sopisi käydä syynäämässä sitä torpan paikkaa?" kysyi vihdoin Heikki.
Metsäherra näytti miettivän päänsä ympäri ja jos Heikillä olisi ollut harjaantuneempi silmä, olisi hän kohta huomannut, ettei metsäherralla ollut aavistustakaan mistä kysymys oli.
Vihdoin kysyi hän Heikiltä, että milloin hän oli hakemukseen pannut ja missä aijottu torpan paikka oli.
Heikki sanoi jo kaksi vuotta sitten hakemuksen tehneensä ja selitti aijotun torpan paikan.
Metsäherra alkoi kulkea paperikasalta paperikasalle. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä Heikin hakemuksen löytäisi. Vihdoin kääntyi hän Heikkiin ja sanoi juhlallisesti, että kyllä käydään syynäämässä, kun sopii.
"Mutta minun pitäisi heti päästä työhön..."