Ukko epäili hiukan, pisti kumminkin rahan taskuunsa, kiitti ja sanoi: "Hyvästi nyt herra kenraali."
"Hyvesti, Hyvesti," sanoi kuvernööri ojentaen ukolle kätensä.
"No totta te nyt koetatte meitä puoltaa," sanoi ukko pudistaen kuvernöörin kättä.
"Kylle mine, kylle mine," sanoi kuvernööri taputellen miehiä olkapäälle. "Kylle mine, kylle mine," huusi hän vielä etumaiseen huoneeseen asti miesten perään, sitten hän kääntyi pöytänsä luo, rumputteli sormillaan siihen ja mutisi:
"Niin, niin se on — järkähtämättömänä seisoo tämä kansa uskollisena esivallalleen. Fenomaanien vihan purkaukset eivät tähän vakavaan kansaan paljoa vaikuta. Koettakoot he vaan huutaa niin, että koko maailma on ääntä täynä, kuinka muka suomalainen kansa ja ruotsalaiset virkamiehet ovat toisistaan vieraantuneet, eivätkä ymmärrä toisiaan, niin, koettakoot vaan; mutta pienimmissäkin vastuksissa kääntyy suomalainen talonpoika turvallisesti ylempienkin virkamiesten luo, kuni kiltti lapsi isänsä puoleen, sillä hän tietää että sieltä hänen ei milloinkaan tarvitse avutta palata. Vuosisatojen kulkiessa on Suomen kansa ruotsalaisen sivistyksen turvissa versonut siksi, mikä se on, ja tätä historian työtä on mahdoton hävittää."
Siihen suuntaan ne kulkivat herra kuvernöörin ajatukset ja hän tuli tästä niin liikutetuksi, että vesikarpalot helmeilivät silmäloukosta.
Mutta hiljalleen hiiviskelivät ukko ja Heikki virkahuoneiden läpi, pysähtyivät etehisessä turkkiaan vyöttämään, laskeusivat rappusia alas ja tulivat kadulle.
Heikki oli nyt saanut niin paljon uutta ajattelemista, ettei hän joutanut huomaamaan tuota kirjavaa vilinää kaupungin kaduilla. Hän mietti vaan, miten sopivimmin saisi kelin aikana rakennusaineita talon paikalle, jotta edes vähäkään saisi huoneiden alkua ensi kesänä. Mutta kaikkea tätä ei Heikki voinut ajatella Kaisunkin johtumatta hänen mieleensä. Hän tunsi vastustamattomana halun tavata Kaisua ja puhua hänen kanssaan yhteisen kodin laitosta.
"Menepä nakkaamaan hevoselle heiniä, minun pitää pistäytyä tuolla rautapuodissa," sanoi ukko muutamassa kadun kulmassa Heikille.
Niin sanoen erkanivat miehet kumpikin haaralleen. Ukko käveli rautapuotia kohden. Oli kuin vuosikausia painanut raskas taakka olisi hänen hartioiltaan pudonnut.