"Skool!" sanoivat toiset, tarttuivat laseihin, kilistivät ja paiskasivat kurkkuihinsa, ryyppäsivät vettä päälle ja nipistivät vielä pienen sokeripalasen suuhunsa.
"Sepä teki hyvää," arveli Niiralainen ja hieroi vatsaansa.
"Mitäs nyt sanomat tietävät?" arveli vallesmanni ja tarttui sanomalehtitukkuun, selaili ja käänteli sitä hetken aikaa, otti paikkakunnan lehden ja silmäili sitä.
"Mitä tämä on!" huudahti hän ja koetti näyttää hämmästyneeltä, silmäili vielä vähän aikaa lehteen, "no kaikkia sitä näkee! — Luehan tuosta!" sanoi hän ja tarjosi lehteä metsäherralle.
"Antaa Niiralainen lukea," sanoi viimeksi mainittu. Verkalleen otti Niiralainen lehden, silmäili sitä hetken aikaa ja alkoi vihdoin lukea.
Haikeita valituksia.
Semmoinen oli kirjoituksen nimi. Kirjoituksen alussa, huomautti sanomalehden toimitus ensin, että kirjoitus on työmiehen kankealla kädellä kirjoitettu, ja että se varmaan on kysynyt häneltä paljon aikaa ja pään vaivaa, ennenkuin sen kootuksi on saanut ja paperille pistetyksi. "Suomalainen talonpoika ei juuri mitättömistä syistä kynään ryhdy pitkiä valituksia virittelemään sanomalehtien palstoilla ja tästä kirjoituksesta huokuu niin harras, haikea mieli-ala ja semmoinen ankara tyytymättömyys oleviin oloihin, että sydäntä viiltää sitä lukiessa. Synkkiä, nälkää ja kärsimyksiä, vihaa ja vainoa puhuvia kuvia Suomen sydänmaista se silmäimme eteen luopi. Varmaankin joku epäkohta on olemassa kruunun metsäin hoidossa, joka vaatii kaikkien kansalaisten ja olletikin hallituksen ohjaksissa olevain vakaata huomioon ottoa. Kirjoitus, joka on Karijärveltä lähetetty, on näin kuuluva."
"Karijärveltä!" huudahti metsäherra hämmästyneenä, kuka p—e sitä on uskaltanut kirjoittaa?"
"Eiköhän tässä ole tuo kansakoulun opettaja mestarina ollut," arveli Niiralainen, luoden silmänsä sanomalehdestä metsäherraan, "sehän tuo muutoinkin näyttää viime aikoina niin tunkeilevaksi tulleen."
"Se p—e! — Mutta odotahan, kyllä minä sen opetan," sanoi metsäherra.