"Eikös tämä ole teidän ruotipoika?" kysyi Elkko.
"Sehän tämä on", tokasi Aappo.
"Poika raukka, sinulta ovat jo isä ja äiti aikoja sitten kuolleet…"
"Mitä heistä sitten olisi hyvää ollut", kiiruhti Aappo keskeyttämään suutaria, "koko Räisäsen sukuhan on aina ollut mainiota varkaan sukua. Hänen isänsä ja äitinsä ovat olleet varkaita, ja tätinsä torppa Kedonperällä on julkinen varkaan pesä. Parempi on hänelle, että on tullut oikeitten rehellisten ihmisten kasvatettavaksi."
Tuon saman saarnan oli poikaparka kuullut lukemattomia kertoja emännältään; hän painoi sentähden päänsä alas ja huulet ne vetäysivät omituiseen hymyyn, joka oli puoleksi irvistystä, samalla kuin suuttumuksen puna levisi hänen likaisille kasvoilleen. —
"Mutta saarnatkaapa meille satuja", sanoi Aappo hetken päästä suutarille.
"Niin saarnatkaapa!" sanoi Anttiki — se oli Räisäspojan nimi — suuttumuksensa unhottaen ja tuli lähemmä suutaria.
"No joko häntä", sanoi suutari ja alkoi kertoa hirveistä rosvojutuista.
Pojat istahtivat toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle ikkunaa, jonka edessä suutari työskenteli. Räisäspoika näytti enemmän ahmivan kuin kuuntelevan noita merkillisiä juttuja. Hänen elävä mielikuvituksensa liiteli kertomuksien matkassa synkkiin saloihin, peljättäviin erämaihin, hirvittäviin rosvoluoliin ja sieltä jälleen rauhallisiin ihmisasuntoihin yön synkässä hiljaisuudessa.
Hän seurasi rosvojoukkoja ja erittäin niiden johtajaa pääsemättömiltä erämailta kaupunkeihin ja kyliin, karkasi sieltä sikeimmässä unessa nukkuvien ihmisten kimppuun, ryösti niiden rikkaudet ja pakeni jälleen kaukaisiin luoliin, joista ei mikään ihmisvalta voinut heitä käsiinsä saada.