Niin selvänä hänen elävä kuvitusvoimansa loi kaikki esiin, että hän tunsi jo jokaisen miehensäkin, joiden johtaja — sitä tuskin mainita tarvinnee — hän oli. Kaikki seudut ja maisemat, kylät ja kaupungit hän näki niin perin elävinä, kuin olisi niissä kaiket päivänsä elellyt.
Elämä tuolla erämaissa tuntui hänestä niin perin viehkeältä, raittiilta ja — vapaalta, että hänen mielensä hehkuen halasi sinne päästä.
Mutta yksi seikka hänestä tuntui vaan kamalalta. Sitä hän ei voinut päähänsä saada, kuinka ihminen voi olla niin julma, että karkaa syyttömäin ihmisten päälle heidän nukkuissansa; pahasti haavoittaa, rääkkää ja tappaa heidät.
Mutta pian kääntyi suutarinkin kertomus toiselle tolalle. Hän kertoi mainiosta varkaasta, joka oli kaikkialla, eikä kuitenkaan missään. Kun häntä etsittiin yhdestä paikasta, hän oli jo monien peninkulmien päässä. Ja kun häntä etsittiin sieltä, saatiin tietää, että hän jo oli varastanut päinvastaiselta suunnalta, ja kun häntä taasen koetettiin tavotella sieltä, oli hän jo ilmestynyt tuotakin tuonnempana.
Hän kulki kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin ja markkinoilta markkinoille joutumatta milloinkaan etsivän poliisin kynsiin. Hän pujahteli ulos ja sisään kenenkään huomaamatta ja puhdisteli ihmisten taskut väen kokouspaikoissa koskaan kiinnijoutumatta. — Mutta elikös tämä varas sitten ylellisesti saaduilla rikkauksillaan? — Mitä vielä. Hän oli oikea tavaran tasaaja. Hän otti missä tiesi liiaksi olevan ja jakoi niille, joiden tiesi tarvitsevan.
Monet sairaat, monet kurjuutta kärsivät perheet ja monet sortuneet isät ja äidit saivat usein apua tietämättä mistä se tuli.
Itse eleli hän kesillä kaukana metsissä, usein nälkääki nähden ja piiloskeli talvella kuopissa ja kellareissa.
Kas tämä oli Räisäspojan mielestä jotain toista. Tämä oli elämää, jota hän kaivaten kaipasi. Olla kesät vapaana Luojan raittiissa ilmassa, masentaa vähän noita ylpeydestä tunnottomiksi käyneitä rikkaita ja auttaa kärsimyksistä ja puutteista riutuvia köyhiä. — Kas siinä ohjelma, jonka edestä elää kannatti.
Jospa ei juuri noin selvään, vaan jotain sinnepäin se kumminki oli, mitä Räisäspoika mielessään tunsi, noita suutarin tarinoita kuullessaan.
Hän istui tuossa sivupenkillä, kyhnäytteli ruumistaan karkeita vaatteitaan vastaan, tarttuipa usein kynsinki kiinni syyhyvään ihoonsa ja kuunteli tarkkaavaisesti Elkon hupaisia tuntikautisia kertomuksia.