"Niinpä olenki — mutta ottakaapa kiini", sanoi Antti, hypähti kerran ja nakkasi aika juoksun.
Toiset miehistä töytäsivät rantaan, ottivat venheen ja alkoivat soutaa alas virtaa; toiset taasen lähtivät Antin kanssa perä vilkkaan ja juoksivat jonkun pari neljännestä.
Mutta vastaan tuli suuri Rytkynoja, jonka ylitse oli viisisylinen hirsi portaana. Antti juoksi sen ylitse ja sieppasi hirren pois, joten takaa-ajo hidastui.
Antti huomasi ojan suulla jokirannassa venheen, juoksi sen luo, hyppäsi veneesen ja alkoi soutaa joen toiselle rannalle. Mutta tuossa vähän matkan päässä oli takaa ajajainki venhe, jossa souti neljä miestä ja viides piti perää.
Antti ehti kumminki rantaan ennen kuin takaa ajajat ja kiiruhti metsään.
Takaa ajajat lähtivät nyt veresvoimasta ajamaan Anttia, vieläpä ampuivatkin hänen jälkeensä muutamia kertoja.
Antti parka, joka oli jo peräti lääpästynyt, jaksoi enään vaan suurella vaivalla juosta. Ainoastaan maine hänen tavattomasta nopeudestaan pelasti hänet tällä kertaa, sillä takaa ajajat pitivät turhana yrittääkään häntä juoksemalla kiini saada eivätkä siis häntä pitkältä ajaneet metsässä, vaan palasivat takaisin.
Kun Räisäspoika huomasi, ettei häntä enään ajettu, laskeusi hän väsyneenä vatsalleen puun juurelle. Hänen sydämensä läpätti ikäänkuin haavan lehti ja koko ruumiinsa värisi kuin kahila virrassa liikanaisesta lääpästymisestä. Tuskallisesti oikoi hän jäseniänsä ja verivirta alkoi kuohua hänen suustansa. Hetken päästä vaipui hän virkistävään uneen.
Herättyänsä tunsi hän erinomaisen raukeuden jäsenissään. Sydämensä tuntui niin raskaalle. Kaualle aikaa ei hän ollut tuntenut sellaista sisällistä levottomuutta, mikä häntä nyt vaivasi. Hänen mieleensä johtuivat äskeiset tapaukset ja siitä pykälä pykälältä muistui hänelle koko mennyt elämänsä aina Suutari-Elkon rosvojutuista pastorin sydämellisiin varoituksiin saakka.
Hän nousi verkalleen seisomaan ja alkoi kävellä hiljalleen niitä seutuja kohden, missä tiesi Rytkösen tapaavansa.