"Pidä nyt se, sen rosvo!" uhki Aappo mennessään; mutta muut pojat eivät kyllin voineet ihmetellä Antin nokkeluutta.
Heiskasen Iikka otti Aapon kukkaron ja vei sen hänelle taloon.
Pojat yrittivät jatkaa matkaansa, mutta Räisäspoika oli niin kovin innostunut kepposiinsa, että hän vielä tahtoi jotain merkillistä pojille näyttää; ja varastamisessa — siinähän se oliki koko hänen maailmansa.
Hänen silmäänsä pisti Kuppasen rengin komeat kellon vitjat ja niiden perässä oleva kello hänen kynsiään nyt kovin syyhytti.
"Seis!" huudahti hän sentähden, "tuo kello minun pitää vielä saada varastaneeksi."
"Se on mahdotointa", vakuutti kellon omistaja.
"Ei se ole niinkään mahdotointa, kun kerran Oulun markkinoilla muutamassa kapakassa, missä minä huomasin erään herran takataskusta kukkaron nauhan riippuvan, rupesin sitä vetämään, vaan peijakas oli huomata vehkeeni, mutta minä tartuin väkitungoksessa näin ikään rinnasta kiini", ja hän tarttui Kuppasen renkiä rintaan, "ja olin muka tunkeuvinani hänen ohitsensa, mutta samalla pistin käteni hänen takataskuunsa — kas näin, katsohan ja vedin vaan kukkaron — kas näin!"
Mutta samalla purskahtivat kaikki nauramaan ja koettihan se Kuppasen renki nauraa, vaikka ei hän Räisäspojan käytöksessä mitään niin naurettavaa huomannut.
"Missä on kellosi?" kysyi vihdoin häneltä joku pojista.
"Hos peijakas!" huudahti renki ja nyt vasta huomasi hän, että Antti oli sen siepannut hänen päätään kääntäessä taaksensa katsomaan, miten Räisäspoika herralta rahoja varasti.