Kyllä sentään — niin arveli hän — kyllä sentään olisi tainnut olla parasta pysyä Märkälässä. — Niin … kyllä olisi tainnut … ja hän tunsi sydämensä sisimmästä lähtevän vakuutuksen, että kyllä se olisi ollut parasta. — — Hän tunsi, että juuri se seikka ettei hän Märkälässä ollut pysynyt, että se se olikin, joka hänen sydäntänsä niin kovin pakotti… Hänen mieleensä johtuivat nuot monet vaivaloiset seikkailuretkensä, joilla häntä jahdattiin kuin kesytöntä metsänpetoa. Arkana kuin jänis, oli hänen täytynyt pystyttää korvansa pienemmänkin risahduksen kuultuansa ja rehellisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä oli hänen täytynyt paeta kuin jänis rumpua. Vuosikaudet oli hänen täytynyt elää lakkaamattomassa pelossa, että milloin kiinni joutuisi. Täydellisesti turvattuna ei hän ollut saanut hetkeäkään olla. — Mutta nyt … nyt tuntui elämä niin keveälle … hän oli rikoksensa sovittanut eikä siis tarvinnut pelätä ketään. — Kenelläkään ei ollut oikeutta häntä ahdistella… Mikä huojennus! — Mutta yksi kepponen vaan, yksi ainoa lukonmurto tahi taskuvarkaus … ja silloinpa taasen ei olisi lepoa missään. — — Mutta miten olla, kuin eleä… Kuinka sitten voisin — niin arveli hän — kuinka sitten voisin ruveta elämään muiden ihmisten tavoin. Tehdä raskasta työtä päivät pääksekkäin … ei! — Sitä en voi! — ja hän pyöräytti itseään toiselle kyljelle. Kovin tuntuivat vieläkin nivuset kipeiltä Perjantaillisesta niitosta… Ja sitten — niin ja sitten ruveta aina elämään yhdessä kohden … nousta aamulla kello viisi, painaa kohta sen perästä työhön, tulla määrälleen syömään ja sitten työhön ja sitten syömään ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja taas työhön j.n.e. j.n.e. aina määrättömiin saakka aina vaan yhtä ja samaa. — — Huh kuinka se tuntui tukalalle … ja elää sitten aina yhdessä kohden!… Pyöriä ja hääriä aina samalla kylän nurkalla, olla yksissä seuduin kaiket ikänsä… Miten tukehduttavaa! — — On sentähden toista olla vapaana; toista on liukua paikasta toiseen, nukkua milloin haluttaa, syödä kun nälkä tulee ja olla missä tahtoo, liukua mielensä mukaan paikasta toiseen… Kas sepä elämää on! — ja hän innostui tuota ajatellessaan niin, että hän hetkeksi unhotti kaikki sen elämän vaivat ja kärsimiset, unhotti omantuntonsa varoittavan äänenki.
Hän hypähti jälleen seisomaan, mutta siitä säikähtyneenä pyrähti läheisestä rotkosta hanhiparvi liikkeesen. Vesikalvossa lentää pyräkeiden etsivät lintuset piilopaikkaa vastakkaisen rannan kortteikossa.
Vähitellen saapui Antti Vesikariin, mistä hän kappaleen aikaa etsittyään löysi tätinsä ja Rytkösen.
Räisäs-Eeva oli laittanut viinatehtaan tiheään tureikkoon, niin salaiseen paikkaan, että sitä olisi sieltä ollut mahdotoin äkkinäisen löytää. Sinne oli hän matalaan turvehökkeliin varustanut suuren kuparikattilan, läkkisen hatun, läkkipiiput, mäski-ammeet, rankkitynnyrit, viina ankkurit y.m. tarviskalut.
Paju- ja koivuvarvikko oli Eevan tehtaan ympärillä niin tiheä, että pujottelemalla täytyi Antin tunkeutua sen luokse.
Rytkönen venyi varvikossa pitkänään vedellen vankkoja savuja savupiipun känästä ja Eeva hääräili mäski-ammeen ympärillä.
Risahduksia varvikosta kuultuaan hypähti Rytkönen seisoalleen ja näytti varustautuvan vihollista vastaan ottamaan tahi — tarpeen tullessa — pakenemaan.
"Ei hätää!" sanoi Antti ja pujahti esille.
"Hos p—le!… Johan sinä olet turpunut aikamiehen näköiseksi!… Eihän sinua enää voikaan tunkea jokaisesta seinän varauksesta sisään. — — Muistatko sinä vielä tuota uintiasi piimäsaavissa?" huudahti Rytkönen.
Antin muoto kävi synkäksi. Rytkösen kysymykset johtivat jälleen hänen mieleensä entisiä kärsimyksiä. Hänen sydämensä alkoi sykkiä taasenki niin levottomasti. Hänen mieleensä johtui tuo onnellinen ja rattoisa elämä, jota Märkälän vanhukset elivät ja hän vastasi Rytkösen kysymykseen alakuloisesti: