"Rytkönenkö? — No, — voin sen sinulle sanoa, — hän on siellä, missä tämmöistä valmistuu", sanoi Eeva, veti viinapullon esille, ryyppäsi siitä ja tarjosi Antilleki.
"Missä sitten?" kysyi Antti ja ryyppäsi.
"Vesikarissa! — Minä lähden nyt sinne ja voit tulla sinäki, jos tahdot", sanoi Eeva.
"Tekee mieleni jäädä tänne nukkumaan, en ole viime yönä silmää ummistanut. Minun päähäni näette pisti, että erittäinhän ovat viinan juojat ja erittäin sonnan luojat ja heitin sentähden heinän teon ja muut työt niiden haltuun, joilla ei ole neroa helpommin itsiään elättää. Jään siis tänne nukkumaan ja sitten mietimme Rytkösen kanssa parempaa ja uutta, kun vaan neuvotte minulle mistä hänet löydän", arveli Räisäspoika.
"Tee kuin tahdot", sanoi Eeva, neuvoi hänelle tarkoin viinatehtaan
Vesikarissa ja lähti. — Antti paneusi nukkumaan. — —
Siinähän nyt makasi tuo Antti parka, makasi ja uneksi. Hän uneksi kaukaisista maista, joissa ikuinen kesä vallitsee, joissa metsät ijäti viheriöitsevät ja kesä lintuset lakkaamatta visertelevät; maista, joissa ei kukaan kysy: mikä olet ollut, tahi kuka on sinun isäsi ja äitisi; maista, joissa, lapion pistottain maasta kultaa kumpuaa. — Suutari Elkko oli noin Antin herkkää mielikuvitusta jälleen ylenmäärin kiihoittanut liiotetuilla kertomuksillaan Amerikan kultamaista — Antti uneksi äärettömästä merestä, jonka yli oli tuohon kultamaahan mentävä; hän uneksi suuresta, uhkeasta laivasta, joka häntä lukemattomien muiden matkustajain kanssa sinne kuletti; mutta oi! … hirmuinen ukon ilma yltyi merellä; se särki koko laivan, hirmuinen sekamelska syntyi laivalla, yksi juoksi sinne, toinen tänne ja Antti koetti pelastautua eräälle laudan kappaleelle, mutta se upposi … upposi pohjaan saakka ja vei Antin mennessään, … hirmuinen pelko ja kauhistus valtasi hänet ja hän heräsi. —
Hetkessä oli uni hänen silmistään kirvonnut; hänen sydämensä sykähti niin omituisesti huomatessaan, että hän kumminki oli vielä vakavalla mantereella kaukana pohjattomasta merestä.
Hetken päästä lähti Antti Räisäs-Eevan torpasta, sulki ovet ja käveli Angeslevän jokitörmää alas. Kappaleen matkaa kulettuaan mainittua jokitörmää, kääntyi hän viistoon pitkin niittymaita Vesikarin-kangasta kohden.
Omituinen maisema! Niittyjä ja yhä niittyjä vaan niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ei mitään muutosta, ei mitään ylänköä, ei mitään vaihtelevaisuutta. Niittylatoja, suovanperiä ja pajupensaita vaan kaikkialla. Siellä täällä joku vesirotko, kaivosoja tahi suoviljelys; siinä koko vaihtelevaisuus. Niittymiehiäkään ei ollut vielä kuin aniharvassa. Semmoinen on ulkomuotonsa puolesta tuo maan mainio Limingan iso-niitty.
Mutta kovin levoton oli Antin mieli. Omituisen pakotuksen tunsi hän sydämessään. Eipä hän itsekään oikeen saanut selvää, mikä häntä vaivasi. Hän istahti tuohon mättään kyljelle ja heittäysi lynkäpäiksilleen mätästä vasten.