"En silmäänkään", vakuutti sotamies ja meni; mutta ystävämme hautausivat heinälatoon nukkumaan.
Kauan viipyi sotamies kylässä ja kun vihdoinki tuli, oli hän jokseenki hutikassa; mutta ruokaa hänellä ei ollut muuta kuin vähä pottuvoita kiulussa, voita ja muutamia leipiä ja kaloja.
"Missä sinä, hyvä mies, nyt koko päivän viivyit ja tuon verran vaan meille ruokaa sait? — Entäs viinaa?" kyseli Rytkönen.
"On sitä täällä ja pian saadaan lisää ruokaaki", mokelsi sotamies, "minä menen uudelleen."
"Voipikohan sinuun luottaa?" arveli Rytkönen.
"Voipi silmäänki!" vakuutti sotamies ja meni.
Miehet hautausivat syötyään uudelleen nukkumaan.
Uni ummisti jälleen heidän silmänsä, mutta sekavat ja epämääräiset unelmat todistivat, ettei uni ollut rauhallinen.
Antti oli soutelevinaan Pohjanlahden laineita Ruotsin puolta kohden. Hän oli juuri heittänyt syntymämaansa rannikot, kun hän huomasi rannalla kummallisen, epäselvän haamun. Hänen aironsa jäivät valtoihinsa ja hän koetti selittää tuota haamua… Hän tarttui uudelleen airoihinsa ja aikoi kääntää venheen takaisin rantaan. Mutta ankara tuulispää paiskasi samalla lakkipää laineen hänen venheesensä, ankara rankkasade lankesi maahan, hänen venheensä rupesi vajoamaan ja hän heräsi.
"Kummallista unta", ajatteli Antti, "kerran ennen olen nähnyt melkein samallaista unta… Mutta se ei merkitse hyvää… Kiinnihän silloinkin jouduin."