Hän koetti nukkua uudelleen, mutta uni ei hänelle enää lystännyt. Hän käänteli toista ja toista kylkeä paremmin unta saadaksensa, mutta ajatukset ne vaan työskentelivät. Yksi asia johti mieleen toisen, mutta aina uudelleen palautti hänen mieleensä Amerikaan lähdön ja sen kanssa yhteydessä olevat seikat.
Nyt oli hänelle kerääntynyt rahoja useita tuhansia markkoja, mutta Märkälän muori oli sillä tavalla hankituilla rahoilla kieltänyt lähtemästä Amerikaan, niillä kun ei siunausta olisi… Niin — siunausta… Sitä oli Antti monta kertaa miettinyt ja se oli usein saanut hänen sydämensä varastaessaankin niin levottomasti sykähtämään… Märkälän muori oli sanonut siunauksen olevan siinä, että he ahkeralla työllään olivat hankkineet itselleen huolettomat päivät… Antin mieleen johtui se rauha ja tyyneys, joka Märkälän vaarin kasvoilla oli ankarimmankin päivätyön päätettyään, ja se levollinen jopa iloinenkin mieli-ala, jolla Märkälän muori hääri kaiket päivät niin ahkeroissa talouden askareissa. — — Näistä johtui Antin mieleen pastorin vakava ja harras muoto… Kuta enemmän hän näitä ajatteli sitä tuskallisemmin sykähteli hänen sydämensä. Hän tunsi sydämessään niin omituisen kasvatuksen… Nämät olivatkin ainoat valoisammat muistot koko Antin elämästä. Koko muuta elämää ajatellessaan tunsi hän vaan tuskaa ja tunnon vaivoja, jonka tähden hän koetti poistaa mielestään entisiä muistoja ja johtaa ajatuksiaan tulevaan kohtaloonsa Amerikan kultamaassa. Mutta nuo tuskalliset muistot palasivat vaan yhä uudelleen. Hänen mielensä kävi yhä katkerammaksi.
Mutta samalla päästi Rytkönen ilkeän älinän, älinän semmoisen, mikä usein nukkuessa pääsee ihmisiltä, joitten ruumis on tämän elämän vaivoissa jo ehtinyt pahemmin rääkkääntyä.
"Painajainen sitä nyt taasen ajaa", arveli Räisäspoika ja puisti häntä kyljestä.
"Äh!" röhisi Rytkönen, kun oli ehtinyt havahtaa, "kaikkia sitä näkee."
"Mitäs kummia nyt?" tiedusti Antti.
"Kun kaksi käärmettä kiersi minun kaulani ympäri!"
"No johan me sitten joudumme kiinni — parasta taitaa olla, että me lähdemme. Minäki upposin venheineni päivineni."
"Se ei hyvää tiedä — kyllä on sitten parasta, että pötkimme", sanoi
Rytkönen, ja hyppäsi ladon ovesta ulos.
Antti seurasi perästä.