Selonteko on vastaus erääseen Hedlundin kirjeeseen (4 p:ltä toukok. 1877), jossa ystävä sanoo olevansa taipuvainen hyväksymään yleisen asevelvollisuuden periaatteet, jos se nimittäin tarkoittaa isänmaan puolustusta. Se on hänen mielestään se ehto, joka vaaditaan tämän velvollisuuden täyttämiselle. Sen yli meneminen on väkivaltaa, mutta ei oikeutta. "Nyt kysytään: eikö filosofiassa ole jossain paikassa näitä oikeusperusteita kehitetty? Eikö Herbart ole niistä mitään kirjoittanut? Haluaisin kovin mielelläni saada vastauksesi tähän."

Viitattuaan Kantin mielipiteihin hänen kirjassaan (v. 1795) ikuisesta rauhasta, jossa m.m. sanotaan, että paitse kiitosjumalanpalveluksia päättyneen sodan jälkeen olisi myöskin määrättävä julkinen katumus- ja parannuspäivä armon anomiseksi siitä suuresta synnistä, jota ihmiskunta yhä vielä harjoittaa, kun ei alistu laillisiin suhteisiin toisiin kansoihin nähden, kirjoittaa Soldan hiukan pistävästi, ett'ei hänen viisautensa sota-asioissa ulotu tätä rauhan aatetta kauvemmas. Hän on niin sydämmellisesti yhtä mieltä Kantin ja varsinkin Herbartin kanssa rauhan ja oikeuden merkityksestä, että hänet valtaa jonkinlainen inho kaikkia keskusteluja kohtaan siitä, miten sotatyö on parhaalla tavalla toimitettava. "Sinä siis ymmärrät ett'en minä suinkaan kykene tätä asiata mitenkään valaisemaan. Mutta jos sinä, tuttavallisen keskustelun muodossa tahdot kuulla, kuinka nämä yksityiset mielipiteeni, joihin filosoofinen vakuutukseni tietysti on painanut leimansa, ovat muodostuneet, niin antaisin minä sinulle melkein tämäntapaisen selityksen":

"Oikea, missä ja milloin se esiintyneekin, on pohjaltaan siveellinen aate. Väärät teoriat ovat moraalin alalta poistaneet oikean, väittäen sen kuuluvan eri alalle. Niin teki yksin Kantkin. Muut sitäkin enemmän harhautuneet ovat Kantin kanssa sivuuttaneet siveelliset aatteet ja asettaneet oikeusopin siveysopin sijaan, selittäen, että 'oikeata on se, mikä onnistuu', s.o. mikä onnistuu päästä voitolle historiassa; jota vastoin ero hyvän ja pahan välillä on toisarvoinen asia, joka korkeintaan koskee yksiköitä, eikä sitä vastoin 'yleistä henkeä' — esim. kansaa. Niin on absoluutisen aatteen oppi julistanut. Kant seisoi tienhaarassa ja hänestä erosi kaksi tietä kahteen päinvastaiseen suuntaan. Toinen oli (Hegelin) idealismi, joka meni ulos kaikkeen maailmaan ja opetti kaikkia kansoja ja perehtyi pohjolaankin. Toinen oli Herbartin realismi, joka vielä tänäkin päivänä on tuntematon vierailla mailla ja rauhallisesti odottaa tulevaisuuttaan omassa maassaan. Mutta tämä Herbart, joka ollen Kantin vertainen itsenäisyydessä, mutta nöyrästi kutsuen itseään varsinkin etiikassa Kantin oppilaaksi, koska hän Kantin kanssa hylkäsi onnellisuuden opin, löysi mitä Kant ei ollut nähnyt: siveellisten aatteiden olemassaolon ja merkityksen."

"Jo Kant lausui nuo kuolemattomat, vaikkakin vielä kovin vähän huomioon otetut sanat: 'Ei ole maailmassa mitään, niin, ei edes sen ulkopuolella mitään, jota ilman rajoitusta voisi ajatella hyväksi paitse hyvä tahto', ja hän näki selvästi, että ero hyvän ja pahan välillä on absoluutinen eikä relatiivinen. Kaikkinainen tahdon ilmaus on nimittäin aina joko hyvä taikka paha; tai on se siveellisesti yhdentekevä, jolloin sillä etiikan kanssa ei ole mitään tekemistä. Mutta Kantin ei onnistunut näyttää, missä tämä ero on olemassa. Hänen maailmankuulu 'kategoorinen imperatiivinsa', joka järjen nimessä käskee: 'sinun pitää!' ja hänen vastauksensa kysymykseen: 'mitä minun pitää', joka kuului: 'ole vapaa', 'ole mallikelpoinen' j.n.e., olivat kyllä oikeita, mutta jättivät asian selvittämättömäksi, niinkuin se muutamia viittauksia lukuunottamatta oli ollut vuosituhansia."

"Miltä nyt näyttää tuo hyvä tahto täydellisenä vastakohtana pahalle? — se on nyt elinkysymyksemme. Mitä minun pitää, että tahtoni olisi vapaa ja että se varmuudella voitaisiin julistaa mallikelpoiseksi?"

"Vastaus tähän on Herbartin kuolematon keksintö. Sen vastauksen antavat meille siveelliset periaatteet, jotka johtuvat siitä ihmisen sielussa olevasta ominaisuudesta, että hän tahtonsa ilmausten johdosta voi tuntea joko mielipahaa tai mielihyvää, saada niistä osakseen joko kiitosta taikka moitetta. Tällä tavoin lausuttu tuomio on ehdoton eli toisin sanoen ihmisen omasta tahdosta riippumaton."

Nämä tahdon ilmaukset voidaan nyt Herbartin mukaan n.s. laskea viidellä sormella. Ne ovat seuraavat:

1) Tahdon sopusointu meidän oman ymmärryksemme kanssa. Tätä aatetta, jota myöskin on kutsuttu omantunnonmukaisuudeksi, rehellisyydeksi y.m., nimittää Herbart sisällisen vapauden aatteeksi, osoittaakseen sillä hyvän tahdon riippumattomuutta kaikesta muusta kuin omasta vakaumuksestamme siitä, mitä meidän pitää, s.o. riippumattomuutta sekä ulkonaisista että sisällisistä vaikutuksista päinvastaiseen suuntaan, niinkuin palkinnon toivosta, rangaistuksesta, himoista j.n.e. Tämä aate on absoluutisesti hyvän tahdon ensimmäinen ja välttämätön ehto, mutta ei ainoa. Se ei näet anna mitään osviittaa siihen mitä meidän pitää. Siihen tietoon tullaksemme täytyy omantuntomme siveellisesti kehittyä ja se tapahtuu omaksumalla muut siveelliset aatteet. Niitä on, lähinnä sisäisen vapauden aatetta:

2) Tahdon voima eli tarmon aate, jota Herbart kutsuu täydellisyyden aatteeksi ja jonka mukaan voimakkaampi, täyteläisempi, perinpohjaisempi tai yleensä ulkonaisesti täydellisempi tahdon ilmaus aina herättää suurempaa tyydytystä kuin heikompi ja vaillinaisempi. Tämän aatteen ihanne, sen korkein kehitysaste on kaikkivaltius. Mutta ei tämäkään aate vielä anna tietoa siitä, mitä meidän pitää tehdä, ainoastaan, miten meidän pitää, eli toisin sanoen, että meidän pitää toteuttaa se, mikä hyvää on, niin täydellisesti, voimakkaasti ja perinpohjaisesti kuin se meille on suinkin mahdollista.

3) Hyväntahtoisuuden aate eli määrätyn tahdon antauminen toimimaan toisen henkilön onneksi. Se on puhdas, silloinkun se on vapautunut kaikista syrjävaikuttimista, jotka tarkoittavat omaa etua, olkoon sitten läheistä tai kaukaista. Myötätuntoisuus ei vielä semmoisenaan ole hyväntahtoisuutta, vaikkakin se sitä usein kyllä tukee. Puhdas hyväntahtoisuus on ja tulee sen olla todellista tahtoa. Myötätuntoisuus ei ole mikään vapaa tahdon ilmaus, ainoastaan tahdoton mielenliikutus. Sillä ei siis itsessään ole mitään siveellistä arvoa. Ei myöskään voi myötätuntoisuus ilman muuta täyttää hyväntahtoisuuden korkeinta käskyä: rakastakaa teidän vihamiehiänne. Rakkaus on meidän kielemme käytännön mukaan ei ainoastaan monikäsitteinen ja siis valitettavasti eksyttävä, vaan myöskin suorastaan sopimaton nimitys hyväntahtoisuudelle, joka yksinään on se, mitä kristinusko tarkoittaa. Minä voin vihata ihmistä, jonka ominaisuudet ovat minulle vastenmieliset. Ihmisen voimissa ei ole välttää vihaa esim. varkaita ja pettureita kohtaan, sillä tahdon ilmausten ominaisuudet siirtyvät sielutieteellisten lakien mukaan välttämättä niihin, joista ne ovat lähteneet, olkoon sitten asiaan tai henkilöön. Mutta tämä viha ei estä minua millään tavalla osoittamasta samoja henkilöjä kohtaan mitä puhtainta hyväntahtoisuutta. Epäilemättä on pyhän mestarimme oppi ymmärrettävä ainoastaan tällä tavalla. Me tarkoitamme, niinkuin hänkin, hyväntahtoisuutta, mutta puhumme rakkaudesta, suureksi vahingoksi asialle.