4) Kostannan eli palkitsemisen aate sisältää sen, että hyvä ja paha vaativat kostantaa niin paljon kuin mahdollista samassa mitassa. Siellä, missä ei niin tapahdu, syntyy siveellistä mielipahaa. Tämä aate edellyttää osaksi korkeampaa astetta siveellisessä kehityksessä kuin hyväntahtoisuus, joka alkaa jo aarniometsissä ja äidinrakkaudessa. Mutta suorittamaton kiitollisuuden velka, samoinkuin rankaisematon pahateko painavat jalostunutta mieltä ehdottomalla voimalla. Hyväntahtoisuus ja käytännölliset syyt käskevät kuitenkin panemaan rangaistusoikeuden, joka perustuu yksinomaan tähän aatteeseen, yhteiskunnan käsiin. Ainoastaan siveellinen rappeutuminen voi kieltää tunnustamasta kiitollisuuden velvollisuutta.

5:s ja viimeinen siveellinen periaate on oikeuden aate. Se perustuu siihen mielipahan tunteeseen, joka siveellisen kehityksen alkuasteillakin herää, niinpiankun kaksi tahtoa samaan aikaan suuntautuu samaan esineeseen, joka voi vaan tyydyttää niistä toisen. Sillä sellaisessa tapauksessa syntyy taistelua ja se on semmoisenaan vastenmielistä. Luonnollinen itsekkäisyys saattaa aina yhteentörmäyksiin. Ei mitään rauhaa, ei mitään mahdollisuutta siihen olisi ihmisten kesken, jos asia saisi siihen jäädä. Sentähden täytyy sopia säännöllisestä menettelystä määrätyissä uudistuvissa tapauksissa — välttääkseen muutoin uhkaavia taisteluita. Sääntöjä sanotaan laeiksi ja sopimus niiden käyttämisestä on lakiin perustuvaa oikeutta. Sen noudattaminen on velvollisuutta samoista syistä kuin hyväntahtoisuuden tai kostannan noudattaminen. Mutta yhteiskunnan käytännölliset edut vaativat alistumisen pakkoakin, silloinkun siveellinen tahto pettää. Siten syntyy yhteiskunta-oikeus, sekä siviili- että rikosoikeus, näennäisesti riippumatta siveyden vaatimuksista, mutta todellisuudessa sen vaatimuksen pohjalla, että taistelua on väistettävä. Se oikeus riippuu sopimuksesta s.o. keskustelusta siveellisten periaatteiden pohjalla, tai ainakin niiden hyväksymisestä, silloinkun itsevaltias on sitä säätämässä. Niin voi siis myöskin tapahtua, että väkivalta pannaan oikeuden sijaan, mutta väkivalta ei ole oikeutta vaikkakin se julistautuu laiksi — se on vaan väkivaltaa tai pakkoa.

"Jokainen näistä aatteista kehittyy korkeimmilleen siellä, missä tahdon vapaus ja elävä tahdon voima esiintyvät täydellisimpinä. Se on ihanne. Ihminen ei sitä voi toteuttaa, mutta yksityiset tahdonilmaukset voivat sen saavuttaa ja kokonaiset luonteet voivat kohota korkealle tätä täydellisyyttä kohti. Jos ajattelemme sen täysin toteutuneena, on meillä siveellisenä ihanteena pyhyyden käsite ja se pakottaa meidät uskomaan olentoa, joka itse pyhästi vaatii meiltä pyrkimistä siveelliseen täydellisyyteen."

Näin pitkälle kirjeessä Hedlundille. Eräässä toisessa paikassa kokoo hän Herbartin etiikan sisällön seuraavaan vuorisaarnaan:

"Siveyslain summa on tämä: rakasta lähimmäistäsi omantunnon mukaisesti enemmän kuin itseäsi ja Jumalaa ylitse kaiken. — Elä kanssaihmistesi ja lähinnä kansasi hyväksi, joille olet suurimmassa kiitollisuuden velassa ja joita syntyperäsi ja kasvatuksesi kautta parhaiten ymmärrät ja tunnet. — Uhraa itsesi isänmaan onneksi, sillä ilman itsensä-uhraavaisuutta on rakkaudesta puhuminen helisevä kulkunen. — Rakkaus on puhdasta, epäitsekästä hyväntahtoisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Se vaatii sinulta rehellisyyttä ja totuutta velvollisuuksina itseäsikin kohtaan ja kohtuutta lähimmäistämme kohtaan. Sinun ei pidä siis ainoastaan itsesi tähden tehdä oikein, vaan myös voimaisi mukaan vaikuttaa oikeuden ylläpitämiseksi siinä yhteiskunnassa, jossa elät, niin, jopa koko ihmiskunnassa. Mutta kun ihmiset siveyslaista huolimatta usein rikkovat oikeuden käskyjä vastaan, täytyy yhteiskunnassa ylläpitää lakia, jonka mukaan ihmiset hätätilassa pakon avulla estetään tekemästä toisille vääryyttä. Pidä sen vuoksi yhteiskuntalakia pyhänä ja työskentele sen parantamiseksi."

"Ja kaikki tämä tulee sinun tehdä mahdollisimmalla voimalla ja selvyydellä s.o. mahdollisimmalla täydellisyydellä."

Esitettyään näin maailmankatsantonsa ytimen ja sen vuosikymmenien kuluessa vakaantuneen sisällön käy Soldan sovittamaan sitä siihen kysymykseen, jonka hänen ystävänsä oli hänelle tehnyt: saako yhteiskunta pakottaa jäsenensä pukemaan päälleen veristä paitaa? Hänen vastauksensa on näin kuuluva:

"Minä uskon kyllä, että jokainen rakastaa omaa kansaansa enemmän kuin muita; mutta minä en usko, että hänen, Jumalan kunniaksi, tulee niin tehdä. Patriotismi on luonnollinen vaikutin, mutta toisarvoinen, eikä sillä ole mitään äänivaltaa siveellisten aatteiden kesken. Hyväntahtoisuus kohdistuu kanssaihmisiimme ja ne ovat lähinnä — nimittäin maantieteelliseltä, ja historialliselta, vaan ei siveelliseltä kannalta — maanmiehemme. Mutta niinkuin opetti suuri mestarimme, niin opettaa meitä myös tieteellinen arvostelu: meidän tulee rakastaa myöskin vihamiehiämme."

"Lienet sentähden ehdottomasti oikeassa, kun vaadit, ett'ei asevelvollisia saa pakottaa sen kauvemmas kuin isänmaan puolustukseen. Mutta minusta näyttää sen lisäksi, että koko asevelvollisuutta ei oikeuden mukaan voi asettaa ensimmäiseen eikä edes toiseenkaan sijaan. Vapaaehtoisten tulisi — ainakin minun mieleni mukaan — lähteä ennen muita, vaikka olisi kysymys isänmaan puolustamisestakin. Sitten palkkasoturien, sillä on paljon ihmisiä, jotka mielellään tekevät näinkin raakaa työtä, kunhan heille maksetaan. Mutta yhdenkään pakottaminen, joka inhoo asiaa uskonnolliselta tai siveelliseltä kannalta, näyttää minusta kaikin puolin raakamaiselta."

* * * * *