"En ollut nimittäin tähän päivään saakka tuntenut mitään oikeata omantunnon moitetta. Jumala kyllä näkee, ajattelin tähän saakka, että menettelyni ei ollut mikään tulos epäpuhtaista vaikuttimista. Nyt sitä vastoin aloin todenteolla epäillä juuri tuota puhtautta. Huomasin, ett'en tiennyt, oliko S. vainaja edes merkinnyt kirjaan puheena olevan menoerän, niin, ett'en edes pitänyt sitä todenmukaisena ja että siis olettamiseni velan uloshakemisesta hänen kuoltuaan lepäsi mitä höllimmällä pohjalla."
"Kunnon miehenä olisi velvollisuuteni ollut olla odottamatta velkomista, sillä olinhan minä saanut rahat ainoastaan etukäteen palkastani."
"Tänään selvisi minulle nyt kaikki tuo. Heti herätessäni tuntui minusta niinkuin olisi pitkällinen ja pimeä pilvi nukkuessani häipynyt. Ja minä päätin heti pitää kiinni tuosta valopilkusta."
"Siitä on seurauksena kysymys: Kuinka on minun meneteltävä saadakseni asian korjatuksi? — Sillä korjattava se on — viipymättä — vaikka minun pitäisikin istua vapaaehtoiseen mustaanpenkkiin."
"Syyskuun 20 p:nä klo 5 aamulla. — Ajattelin vainajan veljeä valtioneuvosta."
"Asia olisi kai järjestettävä hänen kauttansa. Mutta me emme ole tuttuja! Mutta miksi en sitten tunne häntä enkä muitakaan? Miksi ovat kaikki minulle vieraat? Syy ei voi olla kaikissa, sen täytyy olla yhdessä — ja silloin tietysti siinä, joka elää kuin metsässä kolottu puu, liiaksi sisäänpäin."
"Mutta täytyykö minun sitten välttämättä istua mustaa penkkiä kenenkään edessä? jos S:n perhe olisi varaton, niin voisin ehkä nimettömässä kirjeessä lähettää nuo viisikymmentä ruplaa ja sopia loput Jumalan kanssa; vai kuinka? — Hm! Ehkäpä vielä odottaa heiltä hiljaisen kiitoksen siunausta kaupan päälliseksi?"
"Kurjia kuvitteluja! Onhan selvää kuin päivä, että kaikissa tapauksissa persoonallinen välitys on välttämätön. Tämä huomio, joskin hiukan katkera, on tämän aamun kullanmurunen herätessäni."
"Syvällä jokaisen ihmisen sisäisen elämän pohjassa on olemassa — ell'ei hän elä täydellisessä luonnontilassa, — ainakin hämärä tunne tai aavistus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, joka hallitsee onneamme, kohtaloitamme. Jos me jossain määrinkään osaamme ymmärtää ja tuntea sen suuremmoista yhteyttä, emme voi olla tuntematta itseämme siinä pieniksi ja heikoiksi raukoiksi, mutta itse tämä maailmanjärjestys on katoamattoman voiman ilmiö — kaikkivaltias olento. Uskomme kautta tuohon olentoon saa elämämme arvonsa ja merkityksensä, niinkuin ihminen heikkoudessaan löytää tässä uskossa turvansa ja johtonsa korkeimpaan päämääräänsä."
"No niin, minä puhun sinusta ja sinun kanssasi, Jumalani!"