Mutta kaikki tuo ei kuitenkaan mitään auta, sillä on olemassa patriotismia, vaikutusta yhteiseksi hyväksi, joka ei ole hyvää ja jota ei ole johtamassa puhdas ja epäilemättömästi siveellinen tahto, vaan tahto, joka kyllä voi tarkoittaa hyvää, mutta joka erehtyy keinoista juuri siveellisen epäselvyyden ja sekaannuksen vuoksi.
Sellaista epäiltävää patriotismia on m.m. natsionalistinen patriotismi joka sallii väkevämpien sortaa heikompia kansallisuuksia. Eräässä kirjeessä Viktor Rydbergille (Helsinki, 2.3.79) kirjoittaa hän tästä asiasta: "Minun on nyt koskettaminen erästä asiaa, joka aika-ajoin on tuottanut minulle omantunnon vaivoja. Tarkoitan muutamia satunnaisesti lausumiani sanoja isänmaanrakkaudesta luuloteltuna siveellisenä aatteena. Mitä ihmettä ajattelee Björnstjerne, joka (Norjan lippukysymyksessä) asettuu kansain yhä edistyvää veljeytymistä vastaan. Hänen epäonnistunut esiintymisensä Kristianiassa muistutti minua eräästä satunnaisesta kohtauksestani professori Daa vainajan [historian professori Kristianian yliopistossa Ludvig Daa, kuoli 1877] kanssa rautatiejunassa. Hän väitti, että Skandinaaviassa oli samallainen sisäisen hajaantumisen 'liike' kuin Suomessakin (jota olin valittanut) ja joka intoillessaan 'itsenäisestä edistymisestä' ainoastaan vaikeutti ja hidastutti hyvää asiata. Me molemmat pahottelimme tätä ilmiötä ylipäänsä, mutta olimme eri mieltä sen välttämättömyydestä. Hän piti kiinni historiasta, siitä, mikä tapahtuu, minä taas siitä, minkä pitäisi tapahtua ja mitä siis jokaisen rehellisen kansanjohtajan tulee vaatia. Ei edes Hegelin hävittävä nero (härjande snille) uskalla kieltää, että jonkunlainen 'epävastaavaisuus' on olemassa todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen' välillä. Mutta hän hyväksyy absoluutisen, syihin perustaumattoman olemisen. Historia tekee itse itsensä. Filosofia on vaan myöhästynyt käsitys 'ajanhengestä.' Kun se istuu ja maalaa 'grau in's grau', on ajanhenki jo edistynyt ja 'luonut' (s.o. loihtinut) uusia muotoja, ja todellisuus hymähtelee filosoofin hyväntahtoisille spekulatsioneille. — Minusta näyttää kuitenkin siltä kuin ei nerokkaan runoilijan pitäisi edes runollisissa haaveissaan hyljätä yksinkertaista ja päivän selvää periaatetta, että kaikki, joka edistää kansain välien rikkoumista, on pahasta. Björnson tietää aivan varmaan, että ainakaan hänen filosofiansa ei ole väritön taulu ja että ajan henki itse asiassa on tulos kansain villinä kasvavasta älystä ja filosofien (tai paremmin: tietäjäin ja runoilijain) onnistuneesta tai myöskin epäonnistuneesta ajatustyöstä. Minä puolestani surkuttelen suuresti sitä idealismia, joka ei tiedä muusta vakavammasta ihmiskunnan harrastusten johdossa kuin mitä on ihmisten historiallisesti faktillinen tahto ja ajan tuulenpuuskat. Totta kyllä on, että tätänykyä kollektiivinen itsekkäisyys kansallisten harrastusten, patriotismin y.m. nimessä on intoilijain tunnussanana. Mutta yhtä paljon kuin yksilön tärkein harrastus, itsensä jalostaminen, on sodassa kaikkea yksilöllistä itsekkäisyyttä vastaan, niin on ja tuleekin olla kansan korkeimpana määränä itsensä jalostaminen ilman kansallista itsekkäisyyttä. Kaiken ihmisyyden johtavana tähtenä olkoon aatteiden aate, pyhä tahto. Mutta kiihoitus veljeytymistä vastaan, olkoon se kuinka isänmaallista tahansa — ei ole pyhä."
"Mutta minä huomaan tulleeni liian syville vesille. Se uhkaa tulvia yli äyräittensä. Kokoan purjeeni. Vaan minun teki todellakin mieleni sinulle kerran, joskaan ei esittää, niin ainakin koskettaa noiden harhaoppisten sanojeni tarkoitusta: että isänmaanrakkaus ei kelpaa siveelliseksi mittapuuksi tai johdoksi."
Tähän kirjeeseen vastaa Rydberg (Göteborg, huhtik. 1879): "Norjan lippujuttu on tyhmä juttu — ehkä sitä tyhmempi sen vuoksi, että sen tarkoitus ei alkujaan ollut huono. Tunnen Björnsonin hyvin ja tiedän, kuinka kansain veljeytyminen on hänen sydämmellään ja kuinka vierasta hänelle nyt on itsekäs patriotismi. Ei ole kauvan siitä, kun hän esiintyi ja lisäsi vihamiestensä ja panettelijainsa suurta lukua sanomalla tuolle norjalaiselle rievulle katkeria totuuksia vasten naamaa. Kysyn itseltäni turhaan, mitä hyvää on luultu voitavan odottaa koskemalla tuohon mitättömään asiaan; mitä pahaa siitä on odotettavissa, on sitä vastoin aivan selvä."
"Kun sinä ja professori Daa tapasitte toisenne rautatievaunussa ja keskustelitte erilaisista historiallisista näkökannoista, niin törmäsi siinä yhteen kaksi maailmankatsantotapaa, joiden juuret ulottuvat aina Parmenideksen ja Heraklideksen aikoihin, joka viimemainittu 'absoluutisine olemisineen' uudistihe Spinozassa, Hegelissä ja nyt viimeksi noissa uudenaikaisissa kokeissa, joiden avulla historiaa tahdotaan käsitellä luonnontieteellisesti ja selittää kaikki sen ilmiöt seurauksiksi fyysillis-mekaanisesta syyperäisyydestä. Pahaksi onneksi tämä syysarja kuitenkin riippuu aivan ilmassa ja jättää oman syntynsä — siis filosofian pääkysymyksen — selittämättä. Jos tämä katsantotapa todella pääsisi vallalle ja määräämään valtiomiesten, eduskuntain ja kansanjoukkojen kantaa, niin vaipuisi koko eurooppalainen elämä, siveellisen joustavuuden ja tuoreen persoonallisen tahdon puutteessa, itämaisen kvietismin tautia uhkuvaan hetteeseen. En tiedä, oletko lukenut erästä kirjoittamaani runoelmaa Ahasverus och Prometheus, joka on ollut julkaistuna Litterärt albumissa (Tukholma 1878). Ahasverus, historiallisen täytymyksen edustaja, taistelee siinä Prometheusta vastaan, joka edustaa sitä, jonka tulee olla. Siinä olette te nyt, sinä ja Daa. Ei kuitenkaan ole mitään vaaraa olemassa. Kaikki tulevain vuosisatain syvimmät luonteet ja lämpimimmät sydämmet tulevat olemaan Promethidejä, jotka tuntevat epämukaisuuden todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen välillä' ja koettavat sitä poistaa. On käyvä yhä selvemmäksi, että 'historia', käsitettynä kaikista yksilöllisistä tahdoista riippumattomaksi tai kaikkia yksilöllisiä tahtoja määrääväksi faktumiksi, on yksi noita monia suuria mielikuvitteita, joita väärä abstraktsioni on synnyttänyt. 'Historia tekee itse itsensä', sanotaan; mutta nyt tullaan sanomaan: 'aatteet tekevät historian'. Kansa, jota ihanteelliset voimat eivät vielä ole vallanneet, ei ole historiallinen kansa. Sillä ei ole mitään historiaa. Se on lauma ja pysyy laumana, joskin se elää tuhansia vuosia. On näyttäytyvä, että terveellinen determinismi (tahdon rajoitus) hyvin sopii yhteen sen tiedon kanssa, että harrastuksemme itsetietoisesti määräämiämme päämaaleja kohti tulevat yhä tehokkaammin vaikuttamaan historialliseen syyperäisyyteen. Kansan korkeimmaksi päämaaliksi asetan siis minäkin sinun kanssasi sen 'itsensä jalostamisen', joka ehdottomasti kumoaa 'kansallisen itsekkäisyyden'."
Mutta vielä vähemmin kuin patriotismi kelpaa Soldanin mielestä kansallisuusaate siveelliseksi periaatteeksi. Se on vaillinainen siveellisenä periaatteena ja sangen epäilyttävä politillisenakin.
Kansalliset pyrinnöt ovat kyllä täysin oikeutetut siinä tapauksessa, että ne sisällöltään ja tarkoitukseltaan ovat siveellistä ja oikeata laatua. Mutta ilmauksina luonnollisesta itsekkäisyydestä, johon niillä on taipumus vajota, ovat ne hyljättävät. Ei mikään ole hyvää sentähden, että se on kansallista tai isänmaallista. Isänmaallista on vaan se, mitä me isänmaassamme tapaamme hyvää.
Kierointa oli Soldanin mielestä kansallisissa pyrinnöissä se, että ne näyttävät kaikkialla tähtäävän voimakkaamman valtaan ja heikomman sortoon. Kun Hegelin mukaan historia oli korkein tuomioistuin ratkaisemaan, mikä oli lopulta oikeaa s.o. että se, mikä tapahtui ja pääsi voitolle, oli oikeaa, niin syntyi pian käsitys siitä, että valtakin oli oikeutta, että voimakkaimmalla oli aina oikeus puolellaan. Kun kansallisuusaate aina on voimakkain suuressa joukossa, niin johtui se helposti pitämään omaa valtaansa oikeuden korkeimpana ilmauksena. Mihin tämä oppi vie, se näkyy Soldanin mielestä siitäkin, miten esim. Katkoff sovitti tarkoituksiinsa opin absoluutisesta eli yleisestä hengestä. Hänen oppinsa oli, että slaavilaisen hengen piti päästä valtaan ja sortaa ja häväistä kaikkia muita, koska ne olivat heikompia, Se oli suoranainen seuraus Hegelin oikeusopista.
Siirtäessään nämä yleiset periaatteensa, — joita hän paljoa tarkemmin ja perusteellisemmin käsittelee kuin mitä tässä on voitu tehdä — Suomen oloihin, tulee hän siihen johtopäätökseen, että kansallisuusaatteen yksipuolinen käsittäminen ja ainoaksi oikeaksi kohottaminen on saattanut meidät suurimpaan onnettomuuteemme, vallitsevaan puolueriitaamme, että fennomania semmoisena kuin hän sen käsittää on hylättävä, koska se muka tarkoittaa sekä luvultaan heikomman aineksen sortamista että korkeamman kulttuurimuodon hävittämistä. "Yksikieli"-teoria on hänestä epäsiveellinen. Ja vielä enemmän väite siitä, että ruotsinkieli olisi Suomessa vieras kieli, jolla muka ei ole täällä samaa oikeutta olemiseensa ja kehittymiseensä kuin suomenkielellä.
Mutta antakaamme hänen puhua omilla sanoillaan, joissa hän esittää teoksensa ohjelman ja sitä itselleen selvittää ikäänkuin puheluissa itsensä kanssa: