"En tahdo minä taistella suomalaisuuden asiaa vastaan sen järkevässä merkityksessä, vaan fennomaniaa, suomikiihkoisuutta vastaan tahdon minä taistella: en näet tarkoita fennomanialla työtä suomenkielen kehitykseksi kirjalliselta kannalta katsottuna. Tämä työ on nimittäin ihmisyyttä ja ihmisyyteen perustuvaa toimintaa, juuri sellaista, miksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajat sitä katsoivat ja niinkuin sen käsittivät Lönnrot, Castrén y.m. Ei kukaan heistä vihannut maan sivistyskieltä, eivätkä he katsoneet sitä ulkomaalaiseksi, vaan vaativat he ainoastaan molempien kielten tasa-arvoisuutta. Vasta tuo hegeliläinen yksipuolisuus etnograafisine kansallisuuksineen muutti tämän kannan."

"En tahdo myöskään taistella isänmaallista työtä vastaan suomenkielen oikeuksien hyväksi, sillä ei suomenkielen käyttäminen julkisessa elämässämme, joka kansamme historiallisen kehityksen vuoksi aina viimeisiin aikoihin saakka on ollut varsin vaillinaista, ole sekään vielä fennomaniaa. Niin totta kuin humaaninen elämä on kansan todellinen päämaali, ei kansassa, josta 7/8 puhuu ainoastaan suomea, voida muuta vaatia kuin että suomenkieli on tähänastisesta alhaisesta asemastaan kaikilla laillisilla keinoilla autettava. Tältä kannalta katsottuna — tunnustakaamme se suoraan — ovat suomenkielen oikeudet suuri päämaali ja elinehto kansallemme tämän sanan väärentämättömässä ja humaanisessa merkityksessä — ei ainoastaan kansan suomalaiselle osalle, vaan koko kansallemme. Sillä myöskin ruotsia puhuvalle osalle on katsottava inhimilliseksi tehtäväksi kaikkien kansalaisten sivistäminen ja kohottaminen, olkoon näiden kieli mikä hyvänsä. Sillä me olemme vanha historiallinen yhteiskunta syvälle juurtuneine yhteisine traditsioneineen. Oli siis verrattoman suuri urotyö se herätys, joka lähti kansallisten harrastusten tarmokkaimmasta edustajasta maassamme. Ei ole hän herättänyt ainoastaan suurta ja yleistä innostusta suomenkielen harrastusten hyväksi, vaan myöskin korkean yhteiskunnallisen asemansa kautta vaikuttanut laillisten uudistusten aikaansaamiseksi."

"Kaikki tämä ei nyt minun mielestäni ole mitään muuta kuin inhimillistä ja oikeaa ja sellaisenaan oikeutettua harrastusta enkä minä siis tahdo sitä vastaan mitään muistuttaa. Se ei ole mitään fennomaniaa — vaan ainoastaan järkevätä kansallista toimintaa. Kielitaistelumme ei olekaan leimahtanut tuleen näiden rajain sisällä. Totta kyllä on, että se osaltaan oli seuraus tarpeellisistakin uudistuksista, koska ne koskettivat useita yksityisiä etuja, niinkuin pakkoa esim. uuden kielen oppimiseen, joista oltiin vastahakoisia luopumaan. Mutta tällä bona fide-pohjalla ei kielitaistelu kehittynyt siihen huippuunsa, joka teki sen onnettomuudeksi maallemme. Se kehittyi siihen vasta sitten, kun siihen yhtyi viha ja nurjuus maan toista kieltä ja sen ystäviä kohtaan."

Ja tätä vastaan hän tahtoo taistella. Sellainen suomikiihkoisuus ei ole hänestä isänmaallista, vaikka usein kuulee niin väitettävän.

"Te sanotte: valta on oikeutta! Suomalainen kansa, tuo omituinen edustaja maailman hengestä, on 7/8:tta Suomen kansasta. Sentähden on tämä maa teidän. Sentähden on ruotsi täällä ulkomainen, vieras kieli, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyy väistyä enemmistön kielen tieltä. Sen vuoksi olette te myöskin muka oikeutetut kiihoittamaan mieliä sitä vastaan ja siis välillisesti saarnaamaan vihaa kansalaisianne vastaan, noita 'ulkomaalaisia', jotka ovat vähemmistössä ja siis heikompia. Teidän johtopäätöksenne, että suuri enemmistö on sama kuin kansa, on väärä. Se on väärä siksi, että premissi on väärä. Valta ei ole oikeutta. — — Te kehoitatte meitä kuuntelemaan ajan siipien suhinaa, ja te uhkaatte murskata sen, joka uskaltaa asettua 'yleistä henkeä' vastaan, jota te kutsutte absoluutiseksi. Minä vastaan: oikeutta ei voi sillä tavalla ilmaista. Oikeus musertaa on tosin valtaa, mutta ei se kuulu hyviin valtoihin. — — Kokeenne yllyttää rauhallista suomalaista heimoa ruotsalaista vähemmistöä vastaan on moitittavaa — eikä ainoastaan sitä, vaan epäviisastakin. Tuo ulkomaalaiseksi kutsumanne vähemmistö on sivistyksensä ja kielensä kautta välittänyt ja välittää yhä vieläkin sivistystyötä enemmistönkin hyväksi. Yksipuolisessa käsityksessänne kansan yhteydestä etnograafisena yhteytenä ja vallasta oikeutena vahingoitatte te maatanne ja omaa enemmistöännekin vieroittamalla sivistynyttä luokkaa ottamasta osaa työhön kansan hyväksi. Ehkä siihen ivaten vastaatte, että suomenkansan enemmistö nyt jo on ottanut asiat omiin käsiinsä ja että siis tämä puhe kieliharrastusten yksipuolisuudesta on joutavaa. Mutta täten ei kuitenkaan kumota mitään väitteistämme, että on olemassa suuremmoinen eksymys, joka on seuraus muutamista houkuttelevista ja loistavista, mutta yhtä hyvin tieteellisesti perin vääristä ja siveellisesti ehdottomasti moitittavista opeista."

"Voidaan kyllä luulotella, että mitä suomenkansan valistukseksi on tehty, se on tulos etnograafisesta kansallisuusharrastuksesta, jonka alotti J.W. Snellman ja jota fennomaanit ovat jatkaneet. Mutta se ei ole totta, täällä tehtiin työtä ennenkin, ei erityisesti kielen hyväksi, vaan koko isänmaan, eikä nurjuus suomenkieltä kohtaan ole muuta kuin reaktsionia liiallisuuksia kohtaan." — — — — —

"Hegelianismi ja snellmannismi ovat ristiriidassa itsensä kanssa. Etnograafisen kansanhengen toiminnan perustus natisee sisäisen ristiriitansa painon alla. Se julistaa näet toisaalta erinomaiseksi uskonkappaleeksi sen, että yleisen eli absoluutisen hengen kehitys vaatii, että sen tulee tapahtua etnograafisen yhteishengen muodossa, ainakin silloin kun kahdesta yhteen joustaneesta heimosta toinen on jollain tavalla mahtavampi kuin toinen. Mutta toiselta puolen on ikävä tosiasia, että maamme kehitystyö on tapahtunut siinä järjestyksessä, että suomalainen henki siinä on näytellyt verrattain toimetonta osaa. Yrjö Koskinen sanoo historiassaan, että se on ollut seurauksena ruotsalaisten harjoittamasta sorrosta. Siihen vastaamme: nuo ilkeät ruotsalaiset, ne ovat pakoittaneet maamme viljelyksen tielle ja kulkeneet etunenässä, joka absoluutisen idealismin selväin lakien ja asetusten mukaan kuuluu etnograafisen hengen itsensä tehtäviin. Tämäkin tosiasia siis osoittaa, ett'ei kehitys asian sisäisen luonnon mukaan välttämättä ole kytketty etnograafiseen kansanyhteyteen. Se on: tämä yhteys, jota aitosuomalaiselta taholta nyt niin ylpeästi vaaditaan, ei ole mikään asian luontoon peruskuva järjestys, vaan hegeliläinen epäselvästä kokemuksesta johdettu ja alhaiseen historialliseen kantaan perustuva vaatimus: 'yksi kieli, yksi mieli!'"

"Sanalla sanoen, ei ole olemassa mitään järkevää perustusta siihen, että kansa asettuisi sallimuksen määräyksiä vastaan, kun ne niin selvästi ovat luettavina kansamme väärentämättömässä historiassa."

"Kun Snellman nuoruudessaan nousi ja neronsa koko voimalla kehoitti työhön tähän asti niin laiminlyödyn aitosuomalaisen heimon kehityksen hyväksi, niin oli sekin ihana asia ja kaikki isänmaan ystävät sen hyväksyivät. Snellman vuodatti kieltämättä uutta voimaa suomenkansan suoniin. Se oli suuri ja kaunis aate, jonka hän oli omaksunut seuratessaan sitä uraa, jonka Porthan, Lönnrot ja Castrén olivat löytäneet. Se oli kaikki hyvää ja kiitettävää, sillä se oli historiallisesti ja samalla eetillisesti oikeutettua, eikä sitä alussa pilattu riidalla ja vihalla. Tämä aate on sittemmin vienyt harhaan. Valitettavasti tapahtui se silloin, kun Snellman itse opillisessa yksipuolisuudessaan johti sen tähän väärään suuntaan. Sillä tavoin työskentelevät historiassa rinnakkain parhain tahto ja tyhmimmät teoriat. Sillä ei todellakaan tarvita mitään hegeliläisiä tuumailuja käsittääkseen kansallisen kehityksen tarpeellisuutta, vaikk'ei tässä tapauksessa kansallisella enää voikaan käsittää etnograafisesti yhteistä kansaa."

"Yrjö Koskinen omaksui Snellmannin aatteen. Mutta voiko kukaan käsi sydämmellään väittää, että jos Snellman esim. silloin kun Koskinen ensiksi alkoi esiintyä hänen rinnallaan, olisi huomannut sen, mikä jo ennen oli näyttäynyt mahdolliseksi, nimittäin että työ suomalaisen kansanaineksen korottamiseksi voi tapahtua ilman vähintäkään yritystä ruotsalaisen aineksen syrjäyttämiseksi, — jos, lyhyesti sanoen, Snellman olisi korottanut mahtavan äänensä ja huutanut suomenkansalle: eteenpäin, mutta ilman kateutta ja veljesvihaa! — eikö isänmaallinen työ Suomen hyväksi olisi muodostunut työksi ilman kiihkoa, ilman intohimoa ja ilman sitä surullista hajaannusta, joka nyt yhä kasvavalla voimalla on vallannut meidän vanhan, rehellisen ja rauhallisen Suomen kansan?"