"Onko sellainen työ enää mahdollinen, sitä en tahdo käydä ennustamaan. Minulla on kyllä luja luottamus siihen oikeudentuntoon, joka vuosisatain kuluessa on imenyt ravintoaan siitä jalosta oikeuden hengestä, mikä on vanhassa Ruotsin laissa. Tätä henkeä ei yhden tai kahden vuosikymmenen kiihoitus toki liene siihen määrin hämmentänyt, ett'ei järkevämpiä ääniä vielä voisi päästä kuuluville. Mutta missä ovat nämä äänet? Huutavan ääniä korvessa, hegeliläisten sofismien sankassa korvessa!"
Ei ole tarvis tehdä useampia otteita osoittaakseen, mikä Soldanin kanta oli kansallisuuskysymyksessä ja mikä hänelle siinä tuotti tuskaa ja mielipahaa. Epäilemättä katseli hän kansallista liikettä liiaksi yksipuolisesti ja tuomitsi sitä sen hairahdusten mukaan. Hänen luonnollinen herkkätuntoisuutensa sai hänet samalla suurentamaan ja synkentämään niiden usein kyllä kiivaiden ja vihaakin uhkuvien sanain ja syytösten merkitystä, joita taistelun tuoksinassa sateli. Se sorto, jota suomenmieliset muka ovat ruotsalaisia kohtaan harjoittaneet, on ollut enemmän uhkausta kuin toimintaa. Snellmannin-Hegelin kansallisuusteoria ansaitsi kyllä sen oikaisevan arvostelun, minkä hän — samoin kuin Rein myöhemmin Snellmanin elämäkerrassa — siitä antaa. Mutta teorian käytäntöön pano Suomessa ei ainakaan vielä ole ollut se, miksi Soldan pelkäsi sen tulevan. Se on ollut oman pellon takaisin perimistä eikä vieraan anastamista.
Hänen mielensä kuohunta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Se on selitettävissä sekä hänen yllä esitetyn eetillisen maailmankatsantonsa nojalla että myöskin psykoloogisista syistä. Tulee näet muistaa, että sisältönä hänen elämässään oli ollut ensin varman maailmankatsannon hakeminen ja sitten isänmaan ikävöiminen. Hänen siveelliset periaatteensa vakaantuivat vähitellen jo ennen kotimaahan palausta, sittenkun hän suuresta haaksirikostaan pelastuttuaan oli saanut vankkaa maata jalkainsa alle jo Ameriikassa. Mutta isänmaan kaipaus ei tullut tyydytetyksi ennen kuin Suomeen palattua. Kuinka suuri tämä kaipaus oli, kuinka palava hänen isänmaanrakkautensa oli, kuinka tyhjäksi, mitättömäksi ja ontoksi hän tunsi elämänsä vierailla mailla, siitä olemme ennen nähneet liikuttavia todistuksia. Eräässä muistoon panossa v:lta 1867 sanoo hän vielä samasta asiasta: "Tunnen kuuluvani siihen ryhmään, jota sanotaan suomenkansaksi. Olen siihen sieluni ja sydämmeni pohjasta kiintynyt. — — Elin yhdeksän vuotta Ameriikassa, niinkuin ennen yhdeksän vuotta Venäjällä, eikä minussa herännyt tunteen vivahdustakaan siihen suuntaan, että olisin kuulunut Ameriikan kansaan. — Kun olin Venäjällä, pysyi minussa suomalainen tunne alinomaa vireillä kirjain ja henkilöjen avulla, kirjain semmoisten kuin 'Saima' ja 'Kallavesi', ja miesten sellaisten kuin Castrén, Lönnrot, Bergstadi, H. Kellgrén, Pipping, joita kaikkia heidän Pietarissa käydessään tapasin. Ameriikassa sitä vastoin tunsin alinomaista kaipausta ja tämä kaipaus oli nyt minun kansallisuustunteeni."
Isänmaa, johon hän ikävöi, oli se yhtenäinen ja kokonainen, yksimielisten ja kaikkien kannattamain ihanteellisten pyrintöjen Suomi, jommoisena hän oli sen jättänyt 1840 ja jonka kuvaa varsinkin Runebergin teokset hänessä säilyttivät. Se oli tuollainen suuri jakamaton tila, jossa veljekset sovussa ja rauhassa elivät.
Mutta se Suomi, jonka hän vihdoin viimeinkin maanpaosta päästyään täällä tapasi, ei ollut enää se, miksi hän sitä oli kuvitellut Ameriikan aarniometsissä. Veljekset olivat riitaantuneet eikä sovinnosta näyttänyt olevan toivoakaan. Se oli sitä katkerampi pettymys, sitä suurempi suru, kun riidan aihetta hänen mielestään ei ollut olemassa, kun sen asiallinen puoli, suomalaisen kansanaineksen oikeutetut vaatimukset, olisi ollut rauhallistakin tietä ratkaistavissa. Se perustui hänen mielestään vaan alhaisiin vaikuttimiin, vallanhimoon ja epäselvään etiikkaan.
Näin ollen on ymmärrettävää, että Soldan näki vaan riidan eikä sen tarkoitusta ja ett'ei hän yhä enemmän kamarifilosofiksi käyden nähnyt niitä pakottavia syitä, joilla käytöllinen politiikka ajaa miehet hyökkäyksiin ja puolustukseen. Ja jos näkikin, jos myönsikin, että maailmassa niin aina on, niin ei hän sitä hyväksynyt.
Hän panee sitä vastaan leimuavan vastalauseensa, joka omituista ajatella, kohdistuu — Z. Topeliusta kohtaan. Topelius oli syyskuussa 1878 pitämässään rehtorinpuheessa kuvaillut aikaisemman kansallisen liikkeen veljellistä luonnetta, kuinka kielestä huolimatta voitiin jakamattomin sydämmin ryhmittyä kaikkien harrastusten yhteisen päämaalin ympärille, kaikkien elinkysymysten yhteisen vastauksen ympärille, noiden yleväin, jalojen, elähyttäväin Stenbäckin — Runebergin — Cygnæuksen sanojen: suomalainen isänmaamme ympärille, mutta oli sitten lisännyt: "Vaan hajaannuksen aikain täytyi tulla. Ei mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua ja meidän tulee uskoa, että nykyisyyden varjosta on koittava vielä kauniimpi tulevaisuus maallemme."
Tämän johdosta kirjoittaa Soldan: "Topelius sanoo, ett'ei mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua. Se ei sanalla sanoen ole totta. Todellisesti suuret ja nerokkaat ja hyvät työt syntyvät täydellisesti ilman taistelua. Mitä Sokrates teki ja mitä Plato ja Aristoteles ja mitä Keppler ja Newton, Kant, Linné, Liebig, Schiller, Goethe ja Runeberg — sanalla sanoen ei ole totta, ett'ei mitään suurta olisi toimitettu ilman taistelua. Kaikki, mikä on nerokasta ja totta ja kaunista ja hyvää, syntyy kokonaan ilman taistelua. Ei saa sanoa: ei mitään suurta ilman taistelua — siis: taistelkaamme; vaan: koska ei mitään suurta ilman taistelua, niin on siis kaikki suuri tähän saakka ollut epätäydellistä, jota meidän tulevaisuudessa täytyy koettaa poistaa rakkauden voimalla, joka on suurempi kuin taistelun."
On liikuttavaa, milt'ei sydäntäsärkevää nähdä, kuinka Soldan kärsi siitä kaikesta, mitä näki ympärillään. Muistoonpanokirjat ovat täynnä katkeria huudahduksia ja valituksia sen johdosta. Saattaa melkein sanoa, että se katkeroitti hänen loppuelämänsä. Puheet kansallisesta yhtenäisyydestä kieliyhteyden perustalla olivat hänelle "puukon pistoja sydämmeen." Eniten koskivat häneen väitteet semmoiset, ett'eivät ruotsinkielen puhujat olisi patriootteja, ett'ei heillä tässä maassa olisi mitään oikeutta olemiseensa. Kun Hedlund v. 1872 kävi Suomessa, oli Soldan häntä odottamassa rannalla ja huusi tulijaa vastaan: "Tiedätkö, että nyt ovat asiat Suomessa niin, ett'ei se ole isänmaanystävä, joka puhuu ruotsia!" Hän otti sen kuin persoonalliseksi loukkaukseksi, sitä enemmän kun hän tunsi kuuluvansa ei maamme ruotsalaiseen kansanainekseen, vaan sen suomalaiseen. Suomen ruotsalainen oli hänelle vierasta rotua. "Kerjäävä uusmaalainen tekee minuun vastenmielisen vaikutuksen. Minä annan hänelle roposeni samalla tunteella kuin neekerille, venäläiselle tai italialaiselle." Hän oli ja pysyi suomalaisena, karjalaisena. Suomenkansa oli hänen kansansa. Helylä ja Saimaan seudut olivat hänen Suomen maansa. Ja kuinka vähän puoluemies hän oli, kuinka täydellisesti hän käsitti ajan vaatimukset, osoittavat ne mietteet, joita hän tammikuun 11 p:nä 1880 kirjoitti:
"Suomenkansa on nyt saavuttanut kauvan toivotun päämaalinsa, kielensä yhdenvertaisuuden ruotsinkielen kanssa. Paljon tarmoa ja paljon taitoa on tämän toivotun päämaalin saavuttaminen kysynyt suomenkielen oikeuksien puolesta taistelleilta innostuksen miehiltä. Kuolemattoman kunnian ovat tulevat sukupolvet antavat sekä sen aatteen alkuunpanijoille että sen ajajille, ja koko sydämmestäni onnittelen minä kansaamme tähän voittoon. Sillä kieli on ja pysyy kuitenkin ei ainoastaan hengen lähimpänä ilmauksena, vaan sen tärkeimpänä aseena ja elinehtona."